95 valkokangas

Suomi on jääkiekkomaa. Kiekkokaukalosta on vuosien saatossa muodostunut paikka, jossa pieni maamme on voinut hetken ajan olla kokoaan suurempi. Harva asia on saanut suomalaisia jalkautumaan kaduille samanlaisen hurmion vallassa kuin jääkiekon maailmanmestaruus. Vuonna 1995 voitettu kiekkokulta oli maamme ensimmäinen, ja kantaa siksi mukanaan erityisen voimakasta tunnelatausta.

Ohjaaja Aleksi Mäkelä on pyrkinyt nyt valjastamaan tämän tunteen kokopitkän elokuvan moottoriksi. Vuoden 1995 MM-kisojen finaaliviikonloppuun sijoittuvan 95:n ei siis tarvitse aloittaa jännitteen ja draaman rakentamista täysin tyhjältä pöydältä, sillä katsojat tuovat teatteriin mukanaan omat muistonsa tuon historiallisen viikonlopun tapahtumista. Osa työstä on ikään kuin tehty valmiiksi.

Elokuvan tekijät ovat myös selvästi tietoisia tästä erityisasemasta, sillä 95:n kuvakerrontaa säestävät heti alkumetreiltä lähtien dramaattisesti soivat jousisektiot. Elokuvan alussa nähtävää jääkiekkoliiton hallituksen hätäkokousta kuvataan kuin suurta historiallista tapahtumaa. Tunnelma vaihtuu kuitenkin silmänräpäyksessä, kun ruudulle ilmestyy yökerhossa kömpelösti joraava Curt Lindström.

Tämä sävystä toiseen poukkoileva ote leimaa koko elokuvaa. Sentimentaalisen draaman ja matalaotsaisen huumorin välillä risteillään vähän väliä, eikä Mäkelä onnistu nivomaan palasia eheäksi kokonaisuudeksi. Ongelmat eivät silti johdu ensisijaisesti ohjauksesta tai kuvauksesta. 95 nimittäin näyttää hetkittäin varsin vaikuttavalta. Suurin kompastuskivi on sen sijaan elokuvan kiusallisen huono käsikirjoitus.

95 ei ole täysverinen urheiluelokuva. Elokuvassa ei nimittäin keskitytä vain pukkaritunnelmiin ja pelitapahtumiin, vaan pääosassa on kiekkojoukkueen lisäksi myös kisoja seuraava Suomen kansa. Tavallisten suomalaisten elämää kuvataan kolmen erillisen tarinan kautta. Tarinoissa kiekkokulta näyttäytyy henkisenä käännekohtana, joka valaa tulevaisuudenuskoa laman kourissa kärvistelevään kansaan.

Tässä perusajatuksessa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta varsinainen toteutus ontuu pahan kerran. Dialogi on tönkköä, ja draamakohtauksissa ei ole hienovaraisuudesta tietoakaan. Yhdessä elokuvan kiusallisimmista kohtauksista Pekka Strangin näyttelemä syöpäpotilas puhuu ystävänsä kanssa maajoukkueen menestyksestä, ja kertoo olevansa itsekin ”ihan finaalissa”.

Saattokodissa makaavan syöpäpotilaan tarina on vain yksi esimerkki 95:n monista ohilyönneistä. Elokuvassa riittää hetkiä, joista ei tiedä, pitäisikö niille itkeä vai nauraa. Pahinta on, että tekijätkään eivät tunnu aina tietävän, kumpaa yleisöltään haluavat. Sentimentaalista draamaa on yritetty tasapainottaa hölmöllä huumorilla, mutta lopputulos on lähinnä sekava ja linjaton.

Nauruja kaivetaan pääasiassa kultajoukkueen pelaajien välisestä naljailusta, sekä suomalaisten ja ruotsalaisten välisestä vastakkainasettelusta. Timo Jutilaa esittävä Joel Hirvonen tykittää pukukoppihuumoria terävästi, mutta suurin osa elokuvan vitseistä on suutareita. Syy on yksinkertainen: tekstissä mennään liian usein helpoimman kautta. Tämä pätee erityisesti kulttuurieroista revittyyn huumoriin.

Elokuvan hahmot nojaavat yksinkertaisiin stereotypioihin. Kaikki suomalaiset ovat kovia kokeneita, mutta hyväsydämisiä juntteja. Ruotsalaiset taas ovat Lindströmiä lukuun ottamatta kylmäkiskoisia elitistejä, jotka halveksuvat itänaapureitaan. Suomalaiset ovat työväenluokkaa, ruotsalaiset ylempää keskiluokkaa. Suomalaiset ovat sivistymättömiä, ruotsalaiset kultturelleja. Vitsi käy vanhaksi varsin nopeasti.

Ruotsalaiset ovat elokuvassa myös perimmäinen syy suomalaisten kärsimykselle. Jääkiekon maailmassa Ruotsi on este Suomen menestykselle. Yhdeltä suomalaishahmolta ruotsalaiset taas vievät työpaikan. Toiselta ruotsalaisnainen särkee sydämen. Jopa kisajärjestelyistä vastaavat ruotsalaiset toimihenkilöt käyttävät ison osan palavereistaan suomalaisten kustannuksella nauramiseen.

Kieli poskella kirjoitettu huumori voisi jossain muussa yhteydessä toimiakin, mutta 95:n totisten ja yltiötunteellisten draamaosuuksien rinnalla se lähinnä hämmentää.

Kun Mäkelän kiekkokertomus lopulta kasvaa kliimaksiinsa, on kiekkokultaan liittyvä tunnelataus kadotettu lähes täysin. 95 ei onnistu valjastamaan esikoismestaruuden voimaa käyttöönsä, vaan eksyy harhapoluille. Urheiluhistoriallisen merkkipaalun ympärille rakennetut tarinat eivät tue muistelua, vaan laimentavat sitä. Vuoden 1995 tapahtumiin on parempi palata vaikka ottelunauhoitteen muodossa.