Kaappari valkokangas

Vuonna 1978 Aarno Lamminparras kaappasi Finnairin lentokoneen kotimaan lennolla Oulusta Helsinkiin. Koneessa oli viisi miehistön jäsentä ja 43 muuta matkustajaa, joista osa vapautettiin eri lentojen välissä. Kaappauksen aikana kone ehti seikkailla Oulun ja Helsingin sekä Pohjoismaiden yllä. Teon motiiveiksi on arveltu epäonnisia liiketoimia, sillä Lamminpartaan yritys oli juuri tehnyt konkurssin ja hän vaati lunnaita panttivankejaan vastaan.

Epäonninen lentokone laskeutuu valkokankaille 35 vuotta myöhemmin, kun Aleksi Mäkelä on ohjannut tarinasta toimintakomedian. Kaappari on tositapahtumien innoittama ja perustuu ennen kaikkea toimittaja Lauri Puintilan kirjoittamaan elämäkertaan Kaappari Lamminparras (2010), jossa kuvataan paitsi konekaappauksen vaiheet, myös katkeroituneen miehen traaginen tarina.

Aleksi Mäkelän ja erityisesti käsikirjoittajien Mika Karttusen ja Elias Koskimiehen kunniaksi on luettava tiivistetty kerronta, jossa ei toisteta kaikkia alkuperäisen kaappauksen yksityiskohtia. Sen sijaan aiheesta on tehty itsenäinen fiktioelokuva ja aiheen dokumentointipuoli on jätetty suosiolla muille, vaikkakin 1970-luvulle palaava elokuva käyttää puvustusta, lavastusta ja tupakan savua jopa nostalgisen aikamatkan luomisessa.

Kaappari jatkaa Mäkelälle tyypillisten rikos- ja toimintaelokuvien listaa, ja suomalaisen miehen synkemmän mielentilan tutkiskelua. Tiettyä yhtäläisyyttä voi nähdä erityisesti Pahat pojat -elokuvaan, sillä molemmissa rikollista toimintaa kevennetään amerikkalaistyylisillä humoristisilla iskulauseilla.

Komedia valittuna tyylilajina myös oudoksuttaa. Sen sijaan, että jännitystä synnytettäisiin trillerimäisesti tai draaman keinoin, katkeran miehen epätoivoiselle ratkaisulle ja suomalaisten kyvylle hoitaa kriisi nauretaan olan takaa. Erityisesti maassa olevien viranomaisten ja hallituksen jäsenten toiminta yltyy farssimaiselle tasolle, syöden samalla uskottavuutta hulluuden partaalla keikkuvalta kaapparilta ja Suomea aidosti järkyttäneeltä tapahtumasarjalta. Kenties elokuvan tarkoituksena on osoittaa naurun kautta viranomaisten valmistautumattomuus kriiseihin, mutta kritiikin sijasta teos sortuu ylläpitämään myyttiä siitä, ettei suomalaisista ole oikeiksi rikollisiksi.

Mikäli jättää huomiotta välillä jopa surkuhupaisiksi päätyvät repliikit ja ärsyttävän liioitellut farssimaiset hahmot, rakennetaan tarinaa elokuvan alkupuolella ihan mallikkaasti. Kari Hietalahden tulkitsemana Lamminparras ajautuu hetki hetkeltä syvemmälle omaan hulluuteensa. Hänen epätoivoinen pelkonsa huipentuu sitä mukaa, kun ymmärrys teon seuraamuksista valkenee miehelle. Kun jännite saadaan huippuunsa, ei sitä hyödynnetä, vaan asetelma lässähtää muutamassa hetkessä. Päähenkilön mielentilan muutoksia ei enää onnistuta motivoimaan, ja tekijät tuntuvat haluavan kurvata takaisin kentälle mahdollisimman nopeasti. Jännityksen herpaantuminen huipentuu loppukohtauksessa, jonka absurdiutta ja keinotekoisuutta on mahdotonta kuvailla.

Kokonaisuutena elokuva pyrkii miellyttämään liian monia eri yleisöjä ja tulee ahtaneeksi samaan tarinaan liian monta eri elokuvagenreä ja kerrontaperinnettä. Komediallisuudessa sinänsä ei ole mitään vikaa, mutta kenties ironia tai satiiri olisi saanut lentokoneen pysymään kurssissaan hieman pidempään. Nyt farssimainen ilottelu syö uskottavuutta hahmoilta ja aiheuttaa turhia ilmakuoppia matkan varrelle.