Erämaan armoille kotikatsomo

Jos joku olisi minulle kertonut kasarin pimeinä vuosina, että Madonnan poikaystävänä kukkoillut ja parissa ikiunohdettavassa elokuvassa näytellyt Sean Penn olisi joskus tyrkyllä amerikkalaisten elokuvaohjaajien eliittiin, niin nauranut olisin ja makeasti. Onneksi ajat muuttuvat ja ihmiset niiden mukana. Jo esikoinen The Indian Runner (1991) oli poikkeuksellisen väkevä veljeskuvaus ja nykyään odotan Pennin uutta ohjaustyötä kuin lapsi joulua. Pennin edellinen elokuva Kunniasanalla (2001) nosti ohjaaja-käsikirjoittajan lopulta raskaaseen sarjaan ja Jon Krakauerin kirjaan pohjautuva Erämaan armoille pitää hänet siellä.

Penn keskittyy amerikkalaisen miehen analyysiin. Melkeinpä maanisesti. Siinä missä romanttinen luontoyhteys on villiin ja vapaaseen Alaskaan myyttisen ihannoivasti suhtautuvalle Christopher McCandlessille pakkomielle, joka vie kaikki mahdollisuudet tarttua niin sanottuun normaaliin elämään lähimmäistenkin hädän, surun ja epätoivon kustannuksella, eksistentiaalinen tuska miehen kautta koettuna on Pennille ainoa oikea polttoaine, joka polttaa eteenpäin – tosin myös sielua polttaen – ja joka polttaa kaiken muun ympäriltään.

Nuori McCandless ja vanha Jerry Black Kunniasanalla-mestariteoksessa ovat erittäin läheisiä sukulaissieluja, jotka kummatkin kohtaavat lopussa sen, miten maailma on äärimmäisen yksinäinen paikka. Pennin romantiikka on lopulta hyvin raakaa ja rehellistä. Hyvin erilaista kuin mitä Hollywood tarjoaa, sillä hänen elokuvissaan kunniantunto päättyy vain kärsimykseen elämän tarkoituksen etsinnässä. Ikään kuin kunnia olisi ihmisen sielua piinaava luontoon kuulumaton virus.

Krakauerin kirja, itse aihe ja todellisuuden henkilö ovat sellaisia pelimerkkejä, joiden kanssa olisi erittäin helposti voinut mennä syvälle pöpelikköön. Pennin ohjaus on kuitenkin kypsää ja hallittua. Ei hän McCandlessia ihannoi vaan haluaa ymmärtää ja haluaa auttaa muita ymmärtämään. Vastaukset jäävät jokaisen itsensä poimittaviksi, jos niitä ylipäätään on. Nykyisessä pornolevottomassa kulttuurissa arvostan yhä enemmän rohkeita elokuvantekijöitä, jotka uskaltavat jäädä hetkeen, jopa jumittua. Se on partaveitsen terällä tasapainoileva taitolaji, jonka vain harvat osaavat. Erämaan armoille kuuluu niihin elokuviin, joita ei katsota, ne eletään.

Penn ja kuvaaja Eric Gautier tyylittelevät suurella kädellä, mitä on jatkettu leikkauspöydällä. Tyyli vaihtelee retroilusta moderniin kikkailuun, kliseisestä maisemamaalailusta rujompaan realismiin. Päähenkilön ottaessa suoran kontaktin kameraan tuntuu kuin seuraisi tosi-tv:tä extreme-reissumiehen ajatuksista ja edesottamuksista. Ajoittain taas Erämaan armoille koskettaa jopa malickmaisia ulottuvuuksia, joissa kuvat ovat sanoja, runoutta, filosofiaa, tunteita ja aistimuksia. Elämä on hetkissä eikä kokonaisuudessa ja päinvastoin. Kuvien imu on kuin villinä virtaavan kosken pauhua tai erämaan kirpaisevan yksinäistä ja hiljaista alakuloa. Ristiriitoja ja kysymyksiä, jotka jäävät kummittelemaan.

Kaiken maallisen materian kiihokkeet hylänneen Christopher McCandlessin ehdoton idealismi on aivan samaa mustavalkoisuutta kuin sotaan innolla lähtevien nuorten miesten. Ei heitä pysty käännyttämään takaisin neuvomalla, että ei sitä siellä ole. McCandlessilla oli kuitenkin oikeaa rohkeutta mennä itseensä. Äärimmäisen epäonnistumisenkin uhalla. Rohkeutta on tässä maailmassa liian vähän. Älykkörukalla vain oli harhaluuloja kunniasta. Armoton luonto ei sitä tunne. Eikä anna anteeksi. Eikä rakasta takaisin.

Erämaan armoille -tuplapaketissa on harvinaisen hyvät taustadokumentit, jotka aiheuttavat sen, minkä pätevän lisämateriaalin pitäisikin, eli halun katsoa itse elokuvan uudestaan.