Flag Day kotikatsomo

Näyttelijänä paremmin tunnettu Sean Penn on ansioitunut myös ohjaajana. Penn osoitti ohjaajakykynsä jo hienovireisen vaikuttavalla esikoiselokuvallaan The Indian Runner (1991), jossa veteraaninäyttelijä Charles Bronson teki uransa ehtoopuolella yhden hienoimmista rooleistaan. Kolmannella ohjauksellaan Kunniasanalla (The Pledge, 2001) Penn lunasti lopullisesti paikkansa elokuvaohjaajana, mitä entisestään lujitti paljon kiitoksia kerännyt Erämaan armoille (Into the Wild, 2007).

Nousujohteinen polku Clint Eastwoodin kaltaiseksi ohjaavaksi näyttelijäksi mutkistui yhteen epäonnistumiseen, elokuvaan The Last Face (2016) ja sen Cannesissa saamiin buuauksiin ja murskaaviin kritiikkeihin. Tapahtuman jälkeisistä eläköitymispuheistaan huolimatta kuusikymppinen Penn on palannut ohjaajaksi. Viime vuoden Cannesin elokuvajuhlilla maailmanensi-iltansa saaneelle Flag Daylle ei tiettävästi buuattu, mutta vastaanotto on ollut ristiriitaista.

Pennin ohjauksissa on paljon samaa Eastwoodin elokuvien kanssa. Kummankaan elokuvat eivät ole visuaalisesti erityisen visionäärisiä, pikemmin päinvastoin ne ovat varsin konventionaalisia, mutta hyvällä tavalla. Elokuvat soljuvat eteenpäin varmoin ottein kerrottuna ja henkilöhahmoista on rakennettu inhimillisesti kiinnostavia. Heidän elokuvansa ovat tarinoita, joihin saa rauhassa syventyä vailla visuaalisen kerronnan häiriötekijöitä.

Flag Dayssa Penn on ensimmäistä kertaa omassa ohjauksessaan asettunut myös kameran eteen. Penn esittää John Vogelia, jonka rikollinen elämäntapa paljastuu tyttärelle vasta tämän aikuisuuden kynnyksellä. Tarinan taustalla on tosielämän John Vogelin tyttären, Jenniferin, kirjoittama omaelämäkerrallinen kirja. Elokuvassa Jenniferiä näyttelee Pennin oma tytär Dylan Penn.

Flag Day käynnistyy hitaasti. Tarinaa aletaan keriä auki päätöspisteestä, kun poliisi käy Jenniferille läpi tämän isän tekemisiä ja kohtaloa. Muistoissaan Jennifer palaa lapsuutensa. Sen sijaan, että elokuvassa olisi annettu kuvien kertoa hyvinkin ilmeistä tarinakulkua, kerrontavastuu on sysätty Jenniferin monologin varaan, mikä on elokuvallisesti harvoin onnistunut ratkaisu. Eikä ole sitä tälläkään kertaa.

Lapsuusvuosien läpikäymisen jälkeen elokuva ryhdistäytyy, kun keskiöön tarkentuu isän ja tyttären suhde. Henkilöhahmot sekä heidän tarinoidensa ja kohtaloidensa hienovarainen yhteensovittaminen ovat olleet Pennin ohjaustöiden vahvuuksia. Niin tälläkin kertaa. Isän ja tyttären välisissä kohtauksissa on kauniita hetkiä ja mieleen jääviä tunnelmia. Kohtaukset ovat kuin harkittuja valokuvia, joita haluaa katsoa pitkään ja hartaasti kyetäkseen tulkitsemaan niihin latautuneita sisältöjä. Yhdistettynä taiten valittuun musiikkiin tunnelmalliset kohtaukset muodostavat sen raukean ilman, jota elokuva parhaimmillaan levollisesti hengittää.

Elokuva on kuitenkin aina muuta kuin yksittäisiä onnistumisia ja onnistuneita kohtauksia. Alkupuolen kerronnallinen laiskuus jättää tarinan hajalleen. Vaikka tarvittavat palaset saakin poimittua mukaansa, jo päähenkilöiden keskeisimmät motiivit toimilleen jäävät turhan avoimiksi. Keskittyminen isän ja tyttären suhteeseen ja muiden perhejuonteiden jättäminen vain taustatukea antaviksi sivupoluiksi olisi tehnyt lopputulokselle hyvää. Nyt elokuva kärsii selkeän fokuksen puutteesta, mikä osaltaan on kirjoista tehdyille elokuva-adaptaatioille perin tyypillistä, kun ei rohjeta tehdä tarvittavaa karsimista.

Flag Day ei Pennin ohjaajanuralla yllä aiempien merkkiteosten tasolle, mutta osoittaa hänen potentiaalinsa ohjaajana epäonnistuneen The Last Facen jälkeen. Vahvuudet ovat tallella ja ne nostavat Flag Dayn alun suvannoista kohti soljuvampaa kerrontaa, katsojaansa palkitsevia kohtauksia ja tuokiokuvia.