Sean Penn loistaa tasapaksussa sankarikuvassa
Sean Penn lukeutuu eittämättä ikäpolvensa lahjakkaimpiin Hollywood-tähtiin, joka on ennakkoluulottomasti tehnyt monenlaisia rooleja. Merkittävimmät ansiot elokuvataiteen saralla hän on kuitenkin niittänyt kameran takana ohjaajana. Kenties Pennin olisi pitänyt olla tämänkin elokuvan kohdalla kameran takana, sillä niin suvereenin pääosan kuin hän Harvey Milkinä tekeekin, se ei riitä pelastamaan kiitellyn Gus Van Santin elokuvaa olemasta tasapaksun tavallinen sankarikuvaus.
Milk pureutuu tositapahtumiin kertoessaan Harvey Milkin tarinan. Milk oli ensimmäinen julkiseen virkaan valittu yhdysvaltalaispoliitikko, joka oli avoimesti homo ja ajoi aktiivisesti homojen ihmisoikeuksia. Nyky-yhteiskunnan vapautuneisuudesta ja vähemmistöryhmät kattavista ihmisoikeuksista huolimatta elokuvan sisällöllä on edelleen painoarvoa ja ennen kaikkea Harveyn tarina on kiinnostava oppitunti lähihistoriasta, josta voi vetää myös laajempia yhtäläisyyksiä Yhdysvalloissa vastikään tapahtuneeseen vallanvaihtoon ja konservatiivikristittyjen ja liberaalien arvotaisteluun. Harveyn elokuvaversiota katsoessa on myös vaikea välttyä rinnastavilta mielleyhtymiltä Barack Obamaan. Elokuvan tulkinta on aina sidoksissa katsomisajankohtaansa, jolloin siitä syntyvät tulkinnat voivat olla paljon kauaskantoisempia kuin tekijät ovat osanneet ajatellakaan.
Sisällöllisesti Milk on kiinnostava elokuva. Valitettavasti samaa ei voi sanoa teoksen elokuvallisuudesta. Milkin tarina on kerrottu henkilökuvien ikävystyttäviin konventioihin luottaen eli hollywoodilaisittain sankarin sädekehää alleviivaamalla. Tämä on sikäli yllättävää, että ohjaaja Van Sant on Elephantilla (2003) ja Paranoid Parkilla (2007) osoittanut kykenevänsä haastamaan perinteiset kerrontakaavat. Toisaalta Van Sant on aiemminkin sortunut tusinaratkaisuihin, mistä Elämän edessä (Finding Forrester, 2000) on vielä melko tuore muistutus.
Van Sant limittää toki taidokkaasti aikalaismateriaalia tukemaan elokuvansa kuvallista kerrontaa ja taistelu homojen ihmisoikeuksista taustoitetaan kohtuullisesti. Kerronnan rakenne on kuitenkin nähty jo niin monessa henkilökuvassa, että jännitteen syntyminen draaman kaaren kautta jää lähes olemattomaksi. Elokuva lepääkin täysin aihesisältönsä ja pääosan esittäjänsä Sean Pennin varassa.
Kaavamaisten henkilökuvien perustavimpia ongelmia ovat useimmiten särmättömiksi jäävät henkilöhahmot. Näin Milkissäkin. Harvey Milkiin suhteutettuna muut henkilöhahmot ovat tarinan kannalta liian irrallisia ja heidän osallisuutensa ja tekonsa monilta osin motivoimattomia. Yhdessä elokuvassa ei tietystikään voida syventyä moneen hahmoon mutta rikkaan henkilögallerian ongelmana on tilan vieminen myös päähenkilöltä. Harmittavinta on keskeisten sivuhenkilöiden jääminen kovin toissijaisiksi, mikä murentaa myös päähenkilön kuvausta sekä siihen syvästi liittyvää aihesisältöä. Erityisesti Josh Brolinin esittämä Dan White on sysätty sivuraiteelle vaikka hänen merkityksensä Harveyn poliittisena kollegana ja surmaajana on tarinan ja aihesisällön laajemmassa mittakaavassa huomattava.
Milkissä olisi ollut tarinapotentiaalia moniulotteiseen henkilökuvaukseen ja särmikkääseen luotaukseen ihmisoikeustaisteluista. Tavanomaisena ja kovin sovinnaisena sankaritarinana se muistuttaa kuitenkin parin viikon takaista Frost/Nixonia. Kaikkialta paistaa läpi huolella ja laadulla tekeminen, mutta teoksen hengettömyys ja elokuvakerronnan ideattomuus jättävät kylmäksi
Toimituskunnan keskiarvo: 3 / 11 henkilöä
Seuraava:
Gomorra
Kaunistelematon mafiaelokuva paljastaa Italian takapihojen todellisuuden.
Edellinen: Morsianten sota
Kaiken hääintoilun keskellä Morsianten sota on tarina ystävyydestä, joka voi parhaimmillaan olla avioliittoakin kestävämpi side.