Milloin tämä loppuu?

Parin viime vuosikymmenen aikana Hollywoodissa on tehty useita menestyneitäkin elokuvia, jotka kertovat eri tavoin jälkeenjääneistä tai autistisista miehistä. Tällaisia elokuvia ovat esimerkiksi Rainman ja Forrest Gump. Sean Pennin tähdittämä Minä olen Sam kuuluu tavallaan samaan kategoriaan. Se kertoo kehityksessä seitsemänvuotiaan tasolle jääneestä Samista (Sean Penn), jonka tytär Lucy (Dakota Fanning) on juuri kehittymässä isänsä ohi. Tyttären haluttomuus "päihittää" isäänsä herättää opettajien ja sitä kautta sosiaaliviranomaisten huomion. Sam joutuu oikeudenkäynnissä perustelemaan miksi hän on "lapsenomaisuudestaan" huolimatta kypsä kasvattajaksi ja isäksi. Samilla on onnea - hän saa "pro bono" puolustajakseen Rita Harrisonin (Michelle Pfeiffer). Näiden kahden hyvin erilaisen ihmisen välille kehittyy lämmin ystävyys. Elokuvan taustamusiikkina toimivat Samin ihailemat Beatlesin kappaleet.

© 2001 New Line CinemaSean Penn on oikeasti todella hyvä ja vakuuttava Samin roolissa, mutta se ei paljon auta, kun elokuva on selvästi aivan ylipitkä. Yli kaksi tuntia rakenteeltaan löperöä viihdedraamaa on aivan liikaa. Elokuva tuo mieleen nuoren perheen kodin, jossa kaikki terävät kulmat on pehmustettu, jottei pienokainen löisi itseään. Tällaisen turvallisuuden maksimoinnin ymmärtää, kun kyseessä on oikea lapsi, mutta tuntuu katsojien turhalta hyysäämiseltä hioa kertomuksesta todellinen karheus ja kulmat pois. Ei katsoja ole mikään vauva, joka alkaa heti parkua, jos draama välillä oikeasti kirpaisee. Ja miten se voisi kirpaista, kun sen terä on leikattu turhalla sokerilla olemattomiin? Tunnelma on välillä kuin aamiaismuromainoksessa, jossa aurinko on aina maissinkeltainen ja lämmin. Elokuvan uskottavuus on Sean Pennin suoritusta lukuun ottamatta samaa luokkaa.

© 2001 New Line CinemaMinä olen Sam on ilmeisesti suunnattu erityisesti naiskatsojille, joiden oletusarvoista hoivaamisvaistoa koetetaan kutkutella näyttämällä hiukan avuton jälkeenjäänyt mies hoitamassa lasta. Monelle äitiydessään itsevarmalle naiselle tulee varmasti elokuvan alkupuolella pakottava tarve sanoa Samille, että annas kun minä otan sen vauvan syliin. Samin asianajaja esitetään ainakin aluksi kylmänä ja onnettomana uranaisena - hän myöntää kykenemättömyytensä edes olla poikansa kanssa. Sam neuvoo oikeasti viisaasti, ettei lapsen kanssa välttämättä tarvitse tehdä mitään ihmeellistä. Läsnäolo riittää. Menestynyt mutta tuskastunut Rita ei oikein edes uskalla kohdata poikaansa. Mistäköhän muuten johtuu, että nimenomaan "lämminhenkisissä" naisille suunnatuissa elokuvissa uranaiset ovat aina kovia, kylmiä ja pohjattoman onnettomia?

Äkkiseltään ei tule mieleen yhtään vastaavaa amerikkalaista elokuvaa, jonka pääosassa olisi kehityksessä jälkeenjäänyt nainen. Onko niin, että miesten on Hollywoodin tuottajien mielestä sopivampaa kuin naisten näyttää "rumia" ilmeitä ja käyttäytyä "kömpelösti"? Miksi nimenomaan vammainen nainen on näkymätön yhteiskunnassa ja elokuvissa?

Elokuvalla on ilmeisesti ollut kaunis tarkoitus edistää erilaisuuden hyväksymistä. Onkin sinänsä hienoa, että tällaisista aiheista tehdään elokuvia - niitä tarvitaan. On kuitenkin aika ärsyttävää kuinka usein lapsista, eläimistä ja vammaisista kertovat tarinat on pehmennetty ja imelletty turhalla Valitut Palat -tyylisellä söpöilyllä. Vaikka tässäkin yritetään kovasti näyttää, että Sam on "tarpeeksi aikuinen" vanhemmuuteen, niin kokonaisvaikutelma on Samia kohtaan aika holhoava. Onkin hyvin positiivista kehitystä, että Euroopassa (mm. Ranskassa) on viime aikoina uskallettu tehdä rankempia ja realistisempia elokuvia vammaisuudesta.

*
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2 / 2 henkilöä