IT’S ALL ABOUT LOVE

Dogma-ohjaajana tunnetuksi tullut tanskalainen Thomas Vinterberg aloittaa uuden Amerikassa tehdyn elokuvansa lupaavan napakasti. Kertojanääni lupaa kertoa katsojille elämänsä seitsemästä viimeisestä päivästä. On vuosi 2021 ja Johnin (Joaquin Phoenix) vaimon on määrä tulla lentokentälle allekirjoittamaan eropaperit. Koska vaimo on estynyt tulemasta, John saatetaan limusiinilla manhattanilaiseen hotelliin tapaamaan vaimoaan Elenaa (Claire Danes), puolalaista luistelijatähteä. Eroamaan tullut mies joutuukin mukaan omituiseen salailun ja juonittelun vyyhteen, josta ei ole enää paluuta.

Vaikka elokuva alkaa uteliaisuutta herättävillä sanoilla, se jää heti polkemaan paikallaan. Jo alkumetreiltä on selvää, että kerronnan ennakoinnit antavat ymmärtää ärsyttävän paljon enemmän kuin mitä tarina loppujen lopuksi ymmärtää antaa. Kertomus on jotenkin niin tyhjän päällä, etteivät näyttelijät itsekään aina oikein tunnu tietävän, mitä on tapahtumassa. Vinterbergin henkilöohjaus ei tunnukaan toimineen yhtä hyvin kuin vaikkapa hienossa Juhlat-elokuvassa (1998). Onko sitten ihme, että katsojakin jää kylmäksi?

It’s All About LoveJoiltakin sävyiltään It’s All About Love vaikuttaa Lynchin oppipojan tekemältä, mutta Vinterberg ei onnistu luomaan sellaista vetävää tunnelmallista spiraalia, joka imisi katsojan mukaansa. Elokuvan asetelmat tuntuvat falskeilta, koska on vaikea tietää, mitä tyylilajia Vinterberg tavoittelee. Tuntuu nimittäin, että hän on aivan tosissaan rakkauden sanomansa kanssa, mutta tarinaan toisaalta ympätyt huithapelit fantasiaelementit lähinnä turhauttavat irrallisuudellaan. Ne eivät liity edes millään käänteisen logiikan nivelellä varsinaiseen tarinaan niin, että ne voisi nähdä ironisina heittoina. Elokuva tuntuukin sekä tekotaiteelliselta että tekoälykkäältä.

Visuaalisesti elokuvassa on joitakin kauniita yksityiskohtia, kuten lumisateiset maisemat, luistelukohtaukset ja New Yorkin näkymät. Myös soundtrackilla on hetkensä. Lynchiläiset vaikutteet ovat nähtävissä esimerkiksi joissakin kohtauksissa, joissa Johnia ja Elenaa näytetään liikkumassa hidastetusti tumman musiikin saattelemana tai yleensäkin hotellin pimeän käytävän käytössä. Vinterberg ei kuitenkaan onnistu ylläpitämään sellaisia ladattuja jännitteitä kuin Lynch.

Kerronnan kömpelyyden lisäksi katsomista haittaa myös se, ettei ajankuvan rakentaminen ole systemaattista. On tietysti epätodennäköistä, että maailma muuttuu puhtaaksi scifiksi seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana, mutta silti tuntuu oudolta ratkaisulta jättää oikeastaan kaikki arkielämän yksityiskohdat täysin muuttumattomiksi. Elenan hotellihuoneen lukkokaan ei toimi vielä avainkortilla, vaan tavallisella avaimella, vaikka on vuosi 2021. Tuntuu niin ikään hullulta, että pariskunta soittaa baarista aivan tavallisesta kolikkopuhelimesta, ikään kuin Yhdysvallat ei olisi kahdessakymmenessä vuodessa ehtinyt kehittyä teknisesti edes nyky-Suomen tasolle.

Elokuvan ainoita varsinaisia scifi-yksityiskohtia ovat kaksoisolentojen luomiseen liittyvä teknologia ja toisaalta uuden jääkauden tuloon liittyvät mullistukset. Juuri ajankuvauksessa ärsyttää se, etteivät sen rinnakkain asettelut ole edes nerokkaalla tavalla huvittavia, vaan pelkästään hatusta tempaistuja. Minkä ihmeen takia ugandalaiset ovat alkaneet kärsiä painovoiman puutteesta ja lähteneet leijumaan? Mitä tekemistä ugandalaisten leijumisella on Johnin ja Elenan tarinan kanssa, vai onko se kenties Vinterbergin oma vitsi siitä, mitä kaikkea ihmiset voivat uskoa totena, jos heille sitä televisiosta näytetään?

Tuntuu, ettei ohjaaja itsekään tiedä, onko hän tekemässä ilmestyskirjaa vai nyrjähtänyttä satua. Vinterbergin New Yorkissa lojuu kadulla kuolleita ihmisiä siellä täällä, eikä kukaan välitä. Kuolemat liittyvät sydänten pettämiseen ja johtuvat ilmeisesti jääkaudesta. Kuolleiden annetaan lojua, mutta muuten kaupunki ei vaikuta apokalyptiseltä. Jääkaudesta johtuvaa heinäkuista lumisadetta juhlitaan jotenkin romanttisena tapahtumana muun muassa Venetsiassa ja Pariisissa, mutta Ugandassa ihmiset kuolevat kylmyyteen.

Viittaukset maailmanlaajuiseen ilmastokatastrofiin ovat lähinnä dekoratiivisia. Vinterberg ei ilmeisestikään edes yritä sanoa mitään poliittista, vaikka jollakin tapaa sitä ehkä odottaisi. Elokuvan sanomaksi taitaa jäädä Sean Pennin esittämän sivuhenkilön pimpelipom-tyyppinen filosofointi kosmoksen yleisestä sotkuisuudesta ja siitä, kuinka rakkaus on loppujen lopuksi kaikkein tärkeintä. Elokuva jättää katsojansa niin ulkopuoliseksi, ettei rakkaustarina kosketa, eikä trilleriaines edes hetkittäin säväytä.

Vinterbergin Juhlat oli jännitteiltään hyvin rakennettu näytelmäelokuva, jossa oli alku, keskikohta ja loppu. It’s All About Love on puuduttava piina, jota ei ainakaan televisiosta jaksaisi katsoa alkua pidemmälle, vaikka siinä onkin kaksi kaunista ihmistä. Ei sitä kyllä kolmaskaan olisi pelastanut.

*
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:1,5 /2 henkilöä