Tulkki valkokangas

Kylmän sodan liennyttyä agenttitarinoille on väsätty uutta sisältöä milloin mistäkin. Eniten suitsittavaa pahaa on löydetty demokratian takapajuloista, joissa höyrypäiset vallanpitäjät polkevat jalkoihinsa vapautta ja ihmisoikeuksia. Potentiaalisten terrorismipesäkkeiden puhdistaminenhan on länsimaiden velvollisuus.

Tämän päivän maailmanpoliittisessa tilanteessa pahan paikallistaminen ei ole helppoa ja vain harvalla on kanttia katsoa peiliin. Yhdistyneiden Kansakuntien päämajaan sijoittuvalta brittijännäriltä olisi odottanut rohkeutta edes jonkinlaiseen itsekriittisyyteen. Vaikka aseet vähemmän laulavatkin, niin valkoisen diplomatian trubaduuria kukaan ei ole edes yrittänyt pitää vaiti.

Afrikan moninaisia ongelmia ei elokuvissa käsitellä ensimmäistä kertaa. Pimeän maanosan julmuuksista ja epäkohdista on helppo viisastella länsimaisten norsunluutornien suojista. Hirmutekojen tukahduttamiseksi tarvitaan valkoista viisautta, jotta sivistysoppinsa hukanneet alkuihmiset saadaan ojennettua takaisin ihmisten tavoille. Tällä kertaa olemattoman Afrikkalaismaan kohtalo ratkaistaan YK:n suojissa kunniallisen Salaisen palvelun agentin ja tulkkina toimivan siirtomaaperheen tyttären toimesta.

Firman (1993) ohjannut Sydney Pollack on menettänyt otteensa toimivaan jännäriin. Vaikka unohtaisikin Tulkin ylistyslaulut valkoiselle diplomatialle ja puolustuspuheet salaisten palveluiden tärkeydelle, niin Pollackin ohjaustyö ontuu myös viihde-elokuvana. Suurin ongelma on toiminnan ja jännityksen dynamiikassa. Käsikirjoitus lienee ollut jo alkujaan hutero perusta elokuvalle, sillä niin moni ansioitunut käsikirjoittaja on sitä rukannut ja lopputulos on silti ponneton.

Elokuva ei pidä jännitettä yllä. Katsojalle annetaan selkeät opasteet juonenkululle, joten loppuratkaisun kanssa saa elää koko parituntisen. Asetelmaa eivät myöskään auta stereotyyppiset henkilöhahmot. Nicole Kidmanin esittämän tulkin ja Sean Pennin rutiinilla näyttelemän agentin välillä kemiat eivät pelaa. Yhteyttä hahmojen välille rakennetaan rautalangasta. Lopputulos on vaivaannuttava ja kerronnan tempo hidastuu henkilöhahmojen jahkailuihin. Hahmojen rosoisuudet ovat niin kliseisiä, että tarttumapinta jää samaistumiselle riittämättömäksi. Järki estää antautumasta tarinan vietäväksi.

Elokuvaa ei pelasta edes Darius Khondjin kuvaus, joka on jopa yllättävän seisovaa ja ideatonta. Autenttisen YK-miljöön hyödyntäminen jännärin atmosfäärinä jää turhauttavan vähäiseksi. Tulkkia mukaansatempaavampaa agenttitoimintaa ja sujuvampaa ihmisten seurailua on tarjolla jo televisiosarjassa Ilman johtolankaa.