Kunniasanalla valkokangas

Hieno ja odottamaton loppu on kutakuinkin ainoa kiinnostava seikka Sean Pennin elokuvassa Pledge (2001). Koska jutun jujua ei voi paljastaa, täytyy arvostelun keskittyä epäolennaisuuksiin.

Elokuvan alkaessa näemme kuinka Jack Nicholson haahuilee nuhjuisella huoltiksella höpisten itsekseen. Äijähän on täysi dementikko - miten näin on päässyt käymään? Arvoitusta aletaan selvittää takautumatekniikalla. Nicholson on eläkkeelle jäävä poliisi Jerry Black, joka ottaa hoitaakseen lapsenmurhatapauksen viimeisenä juttunaan. Sitä pähkäillessä menee mieheltä ikä ja terveys.

"Eläkkeelle jäävän poliisin viimeinen juttu" on hyvin kliseinen lähtökohta jännityselokuvalle. Tylsähkönä näyttelijänä ja Madonnan ex-siippana paremmin tunnettu Sean Penn ei osoita ohjaajana mainittavaa kekseliäisyyttä. Draamallisten huippukohtien tunnelma luodaan kuluneilla keinoilla. Sivuhenkilöinä ja rekvisiittana parveilee monia outoja rajaseutulaisia, jyvänpiilottajia ynnä uskonnollisia friikkejä, mutta kovin elävästi ei tätä keskilännen kurjalistoa esitellä. Tosin skitsofreeninen intiaani Toby Jay Wadenah (Benicio Del Toro) vaikuttaa tavallista hauskemmalta veikolta.

Hollywoodin elinvoimaisin ihmissusi Nicholson ei pääse Pledgessä revittelemään niillä mielipuolimaneereilla, jotka hän lanseerasi jo Pienessä Kauhukaupassa (1960). Kaipa tämä on laskettava elokuvalle eduksi. Nyt Jaskan hulluus on luonteeltaan katatonisempaa, tönkömpää ja ennen kaikkea surullisempaa. Erityisen riipaiseva tämä roolisuoritus ei ole, mutta tuskinpa Jaska on pyrkinytkään tällä kertaa mihinkään eläimelliseen hybrikseen. Vanhoilla päivillään voi tyhjänpäiväisen riekkumisen jättää nuorisolle.

Pledgen punahilkkateema palauttaa mieleen Nicholas Roegin klassikon Don’t Look Now (Kauhunkierre, 1973). Näille elokuville on yhteistä myös omalaatuisen kaunis loppu. Erikoistapauksen Pledgestä tekee vielä se, että loppuratkaisua lukuunottamatta kyseessä on hyvin tyypillinen jännäri. Kaiketi käsikirjoittaja on tällaista kontrastia juuri tavoitellutkin. Mikään ei anna katsojalle aihetta odottaa, että Pledgen kliseinen namusetäjahti saisi näin eksistentialistisen päätöksen.