21 grammaa kotikatsomo

Esikoiselokuvallaan Amores Perros mainetta kerännyt meksikolainen Alejandro González Iñárritu siirtyi rohkeasti rajan yli suuren elokuvakoneiston maaperälle. Monelle lupaavalle ja lahjakkaalle elokuvantekijälle tämä askel on koitunut taiteelliseksi kohtaloksi, sillä tuotantolukuja tuijottavalla elokuvateollisuudella on musertava tapa pakottaa persoonallisetkin visionäärit tuottaviksi havaittujen viihdemuottiensa monistajiksi. Iñárritun taiteellinen pelastus lienee uusien kykyjen löytäjänä tunnettu indie-tuottaja Ted Hope, jonka yhtiön suojissa taiteilijalle on uskottu vapautensa.

21 grammaa on nimetty sen tieteellisesti todetun tosiasian mukaan, että ruumis kevenee kuoleman hetkellä 21 grammaa. Elokuva väistää kyseisen trivian helposti mahdollistamat yliheitot vaikkapa sielun debattia ajatellen ja suuntaa taiturimaisen kerrontansa kautta huomion siihen väistämättömään kohtaloriippuvaisuuteen, joka kuolemassa on läsnäolevana. Mikä menetys korvaa toisen ja minkä menetyksen lopulta lunastaa toivo ja elämän uusi mahdollisuus?

Elokuvan voimavara on sen fragmentaarinen kerronta, joka sitoo yhteen voimakkaan audiovisuaalisen maailman, esimerkillisen näyttelijätyön sekä elämän yksinkertaisista perusteista rakennetun vahvan tarinan. Ihmisten itseriittoiset halut ja vaatimukset karisevat merkityksistä perusasioiden edessä. Läntisen kulttuuripiirin egosentrisyys kulminoituu hokemaan "Minä haluan." Elämän tyhjyyttä kumisevan mantran perimmäinen mitättömyys realisoituu useimmiten vain vakavan sairauden tai kuoleman syleilyssä.

Iñárritu kuvasi elokuvansa kronologisesti, hajotti kokonaisuuden pieniksi osasiksi, jotka liitti yhteen kerronnalliseksi jatkumoksi rohkealla tavalla. Kyseessä ei ole perinteinen takaumin tai toisiaan risteävin episodein kerrottu elokuva vaan totutun narraation säännöt kyseenalaistava fragmentaarinen kerronta. Kausaaliperiaattein toimivan lineaarisen kerronnan selitysmalleihin tottuneelle ja niihin vakaasti luottavalle katsojalle 21 grammaa on todennäköisimmin vaikeasti avautuva elokuva. Kerronnan pelisääntöjen rikkomisen voi syyllistää taiteelliseksi kikkailuksi, mutta ainakin itse koen Iñárritun ratkaisun nostaneen elokuvailmaisua kokonaan uudelle tasolle.

Vastaavanlaista yksittäisille kohtauksille luotua intensiteettiä en muista havainneeni missään toisessa elokuvassa. Kokonaisuuden muodostaviin fragmentteihin ladattu visuaalinen ilmaisuvoima on niin suuri, että monet kohtaukset lunastavat lähes koko elokuvan mitallisen itseisarvon vähentämättä kuitenkaan teoksen vaikuttavuutta kokonaisuutena. Ohjaaja itse on linjannut fragmentaarisen kerronnan muistuttavan ihmisen elämää itsessään. Rakentuuhan ihmisen oman elämän taju yhtä lailla voimakkaista yksittäisistä kohtauksista ja ennen kaikkea niiden muistikuvista, joiden järjestys on usein epälineaarinen, mutta sidoksen saatuaan ne muodostavat kerronnallisen jatkumon, jonka käsitämme ymmärrettävänä kertomuksena, merkityksiä omaavana kokonaiskuvana.

Tavanomaisia kompromisseja kaihtaneen kerrontarakenteen ohella elokuvan visuaalinen ilmaisu on poikkeuksellista. Pääasiassa käsivaralta ja autenttisessa valossa tehty kuvaus tavoittaa dokumentaarista realismia. Valitettavasti piskuinen ja kirkas televisiokuva syö kotikatselussa herkän ja rakeisen filmin kontrasteja, jotka valkokankaalla loivat elokuvalle sen todellisen visuaalisen ilmeen. Silti, esimerkiksi valon käytön ainutlaatuisuus näkyy kotikatselussakin niin ylivalotettujen taustojen kuin voimakkaiden sivuvalojen synnyttämänä kuvasyvyytenä, joka korostuu tarkoin rajatuissa ja asetelluissa kuvasommitelmissa. Tämä syvyys saadaan hämmästyttävästi kantamaan jopa kohtauksesta toiseen ilmiömäisten leikkaussiirtymien kautta.

Vastaavanlaista visuaalista perfektionismia tapaa nähdä lähinnä Michael Mannin elokuvissa, kuten vasta ensi-iltaan tulleessa Collateralissa. Siinä missä Mann maalaa etäisen kaunista estetiikkaa, Iñárritu tapailee etäännyttävän rujoa estetiikkaa. Kumpikin ohjaaja rakentaa elokuviensa atmosfääriä ja koskettavuutta juuri kuvan kautta, mitä voi pitää yhtenä elokuvatekijän kunnioitettavimpana piirteenä. Kuvaukseltaan 21 grammaa on niin vahva ja tyylitelty elokuva, että erityistä kiitosta on annettava Iñárritun kanssa jo Amores Perrosissa yhteistyötä tehneelle meksikolaiskuvaaja Rodrigo Prietolle, joka on ansaitusti lunastamassa kuvaamillaan elokuvilla – esimerkiksi niin ikään kiitellyt 8 Mile ja 25th Hour – asemaa yhtenä poikkeuksellisen merkittävänä kuvaajana.

Vaikka tarinan keskiössä on lohduton kuolema, sen viimeiset sanat puetaan vilpittömään anteeksiantoon ja toivoon kuin viimeisenä lohdullisuuden silauksena elämän reaalisuutta tavoitelleelle ilmaisulle. Visuaalisesti ehdottomana, perimmäistä inhimillisyyttä ja periaatteellisen moraalin arvoa punnitsevana elokuvana 21 grammaa on harvinainen taideteos.