Kuolema Niilillä valkokangas

Kylläpä on saanut Kenneth Branaghin uusin Poirot-mysteeri ympärilleen sopivan mylläkän. Agatha Christielle tutuista murhaavista sosiaalisista peleistään ja juonitteluista ja nyt Branaghin käsittelyssä rotu- ja seksuaalikysymyksistäkin ammentavassa Kuolema Niilillä (2022) -elokuvassa on ikävä sivumaku. Seksirikossyytöksissä ja päihdeskandaaleissa ryvettynyttä Armie Hammeria ei poistettu elokuvasta, sillä se kuvattiin ennen pandemiaa, ja tekijöiden mukaan isossa roolissa esiintyvän Hammerin korvaaminen toisella näyttelijällä olisi ollut liian monimutkaista.

Oli niin tai näin, Hammerin esittämä liukas hahmo Simon Doyle ei pääse ainakaan sympatioita keräämään, eikä myöskään varastamaan show’ta, kuten ei kukaan muukaan elokuvan tähtikaartista, siitä mestarietsivä Hercule Poirotia esittävä ohjaaja Kenneth Branagh pitää huolen. Tämän aikamme Poirot-tyylistä Branagh antoi näytteen jo Idän pikajunan arvoitus -filmatisoinnissaan (2017), jossa klassinen Christien mysteeri sai irrallisen pompöösimäisen alun Jerusalemissa, minkä tarkoitus oli lähinnä antaa tilaa Branaghin sooloilulle. Ison budjetin Kuolema Niilillä alkaa niin ikään introlla ensimmäisestä maailmansodasta, jonka tarkoituksena on puolestaan lähinnä selittää Poirotin mehevien viiksien taustoja.

1930-uvun lopulle sijoittuva tarina ja elokuva palaavat muutenkin hämmentävän usein etsivän synkkiin sielunkamppailuihin menneisyytensä kanssa. Mysteeri kuorruttuu moniäänisellä hahmo- ja näyttelijäkaartilla, joiden koostamiseen on otettu vapauksia muun muassa roolittamalla blueslaulaja Salome (kirjassa juopahtava kirjailija) ja tämän sukulaistyttö Rosie Otterbourne mustilla näyttelijöillä (Sophie Okonedo ja Letitia Wright). Mukana väikkyvät myös sellaiset eturivin komediennet ja draamanäyttelijät kuin Jennifer Saunders, Dawn French ja Annette Bening. Spektaakkelia on luvassa murhien lukumäärän ja pramean jokiristeilijä S.S. Karnakin ja Egyptin paahtavan auringon osalta.

Tarina käynnistyy, kun Simon Doyle on naimassa Jacqueline de Bellefortin (Emma Mackey), mutta tämän ystävä, seurapiiriperijätär Linnet Ridgeway (Gal Gadot) liihottaa paikalle ja Simon vaihtaakin morsiota alta aikayksikön. Katkeroitunut Jacqueline ei aio jättää tuoretta hääparia rauhaan, ja tästäkös Linnet hermostuu.

Häämatkaristeilylle on siis luvassa muutakin kuin muhinointia vällyjen välissä, sen takaa Christien tavaramerkki, eli kaikin tavoin toisiinsa kytkeytyvä ensemble, jonka hienostuneen pinnan alla kytee salaisuuksia ja petoksia.

Jos on Branaghin toiminnallinen ja turhan riehuva ote Poirotiin, ja koko Christien luomaan maailmaan, patsasteleva ja askel väärään suuntaan, hymähdyttää kirjailijan murhamysteerikin useamman kerran. Ruumiita kasaantuu useampi kuin yksi, ja voi vain ihmetellä, selityksistä huolimatta, miksi esimerkiksi rikkaan morsiamen kyräilevä ex-sulho on otettu mukaan häämatkalle. Kuolema Niilillä (1937) on silti yksi suosituimpia Christien romaaneja, eikä logiikalla kai niin väliä, kun on kyse kunnon yläluokkaisista bakkanaaleista.

Kahden kerroksen väen kuvaus tosiaan on Poirot-tarinoissa alati läsnä, sillä Christien kuvaamalla ylhäisöllä on luonnollisesti palvelusväkensä. Kirjailijan tekstien osalta olisikin herkullinen paikka tarkastella kriittisesti luokkayhteiskuntaa, sillä näistä ristiriidoista Christien romaaneissa syntyy dynaamisia ja roolihahmojen välisiä jännitteitä, aina murhia myöten. Mutta Branagh ei tartu tähän tilaisuuteen, eikä hienovaraisuudella tässä tulkinnassa muutenkaan pelata.

Vaikka vuosikymmeniä tv-elokuvissa hienostuneesti Poirotia esittäneen David Suchetin parissa kasvaneena täytyy myöntää, että asetelma olisi epäreilu kelle tahansa nyt Poirotin saappaisiin astuvalle, saisi Branagh painella jarrua. Olkoonkin entinen Belgian armeijan sotilas, Poirot on luonteeltaan ja olemukseltaan hillityn ovela, harmaita aivosolujaan ruokkiva nautiskelija ja kulinaristi, ei teatraalisesti epäillyilleen huutava, veitsiä heittelevä ja pyssyä laukova toimintasankari. Ja vaikka Branagh huomioikin ajalle melko epätavanomaiset, tai ainakin paheksutut, ihonväriin ja seksuaalisuuteen kytkeytyvät romanssit, ei-länsimaisia kulttuureja hän silti edelleen eksotisoi. Miksi modernisoida, laventaa ja uudelleen tulkita 30-luvun arvomaailmaa ja normeja, 

Branagh on niin lumoutunut oman itsensä esittelemisestä, että muu ensemble jää melko yhdentekeväksi. Sex Education -sarjasta tuttu Emma Mackey onnistuu säväyttämään Jacquelinena, supersankarien maailmasta tuttu Gal Gadot taas ei saa roolistaan juurikaan irti. Romanssin mahdollisuus jätetään roikkumaan Poirotille ilmaan. Pramea pinta, kauniit lavastus ja puvustus ja huolelliset kampaukset eivät pelasta tämän seurueen vääjäämättömältä uppoamiselta.mutta samalla ja edelleen esittää maailma häpeilemättömän eurosentrisesti?