Harry Potter ja salaisuuksien kammio valkokangas

Merkitseekö vuosituhannen vaihde vihdoinkin onnistuneiden kirjallisuusfilmatisointien kulta-aikaa? Kysymys on tietysti epäreilu, koska hyvät kirjat ovat toki ennenkin päätyneet hyviksi elokuviksi. Tästä huolimatta näyttää siltä, että Hollywood olisi onnistunut löytämään sopivat tekijät ja sopivan (digitaali)teknologian vieläpä sopivaan aikaan. Olemmehan vain kahtena viimeisenä vuonna todistaneet sekä erittäin onnistuneen Taru sormusten herrasta -elokuvan tulemisen että ensimmäisen Harry Potter -filmatisoinnin menestyksen.

Kärjistäen voisi sanoa, että vaikeinta elokuvantekemissä on sovittaa tonneittain populaarijulkisuutta niittänyt, hypersuosittu kirja elokuvaksi, joka myös osuu yksiin lukijoiden vastaanoton kanssa. Tällöin kun se niin kutsuttu taiteellinen luovuus ja tulkintojen tekemisen vapaus on kortilla. Ohjaajista juuri Chris Columbus ja Peter Jackson ovat osanneet tasapainoilla tekstille uskollisuuden ja elokuvallisen ilmaisun ristitulessa. Tämän taidon viimeisen näyte on juuri Harry Potter and the Chamber of Secrets.

Kirjailija J.K. Rowlingin toiseen Harry Potter -kirjaan perustuva elokuvan pysyttelee hyvin kiinni alkuperäistekstissä aivan kuten Columbuksen ohjaama ensimmäinenkin osa. Nyt toista opiskeluvuottaan Tylypahkan velhokoulussa aloittelevaa Harrya (Daniel Radcliffe) varoitetaan jo etukäteen opinahjossa vaanivista vaaroista. Näihin ja moniin vähemmän hengenvaarallisiin ongelmiin hän ystäviensä Ronin (Rupert Grint) ja Hermionen (Emma Watson) kanssa heti kättelyssä tutustuukin. Salaisuuksien kammio toimii elokuvassa kokoavana juonilinjana. Se on yhden Tylypahkan vähemmän miellyttävän perustajan rakentama salainen ja piilotettu luola, jonka legendan mukaan voi avata vain tämän arvoinen perillinen. Ja kun tuntematon henkilö aukaisee tuon kammion, päästää hän samalla irti koko koulua vaanivan pahuuden.

Rowlingin kirjoittamien tarinoiden ehdoton vahvuus on siinä, miten se sekoittaa nuoren pojan arkisia ongelmia, kasvukipuja ja identiteettiongelmia yhteen magian, lohikäärmeiden ja kaikenlaisten juonittelujen kanssa. Tässä mielessä jokainen jatko-osa on ehdottomasti lunastanut paikkansa - myös elokuvien suhteen. Harry Potter and the Chamber of Secrets lisää ensimmäisessä elokuvassa, Harry Potter and the Philosopher’s Stone (2001), esiteltyjen tapahtumien ja henkilöiden syvyyttä, esittelee muutaman uuden hahmon ja rakentaa hienosti piirun verran lisää koko tarinan maailmaan. Ja tässä yhteydessä nyt ensi-iltansa saava elokuvallinen jatko-osa toimii kirjallista edeltäjäänsä melkein paremmin. Se ei käytä lainkaan aikaa ensimmäisen osan kertaukseen, vanhojen hahmojen esittelyyn, vaan luottaa täysin siihen, että yleisö on nähnyt tai lukenut ensimmäisen Potter-tarinan. Tämä voi tietysti olla myös rasite, mutta näin vältytään ainakin Rowlingin kirjaa rasittaneelta toistolta.

Elokuvasovitus "saagan" toisesta osasta sisältää ehdottomasti aineksia, jotka eivät välttämättä ole perheen pienimmille mukavaa katsottavaa. Ja lastenkirjojen maineesta kärsivä Harry Potter -sarja rakentuu muutenkin aineksista, jotka aukeavat myös tai vain hieman varttuneemmalle yleisölle. Kirjojen suhteen pätee se, että ne paranevat osa toisensa perään. Nyt näyttää siltä, että sama pätee myös elokuvasovituksiin, koska Harry Potter and the Chamber of Secrets pystyy nokittamaan mainion edeltäjänsä yksi-nolla. Nälkä kasvaa syödessä, joten jään odottelemaan innolla vuonna 2004 ilmestyvää kolmatta osaa.