Cinderella – Tuhkimon tarina valkokangas

Tuhkimon tarina on käynyt ajan saatossa läpi runsaasti muutoksia. Kansansadun variaatiot rönsyilevät valkokankaalle tuoduissa versioissa ja yksityiskohdat muuttavat paikkaansa. Suomen ensi-iltansa lähekkäin saavat Disney-elokuvat Cinderella – Tuhkimon tarina sekä eri satuja yhdistelevä musikaali Into the Woods (2014) ovat valinneet Tuhkimon tarinaan kaksi toisistaan eroavaa lähestymistapaa. Perusasia on kuitenkin pysynyt samana. Tarinoita yhdistää tyttö, kenkä ja prinssi.

Cinderellassa pureudutaan siihen, miten nuoresta Ellasta (Lily James) tulee Tuhkimo. Maalaisaatelisen tytär menettää asemansa yhteiskunnassa ja perheessään hitaasti. Paikka pöydässä vaihtuu perheen keskuudesta keittiön yksinäisyyteen ja tulisijan hiipuvien liekkien viereen.

Ankeaa arkea paetessaan Ella tapaa metsässä prinssin (Richard Madden), joka ei saa vaatimatonta tyttöä mielestään. Disneyn piirretyn Tuhkimon (1950) jalanjäljillä kulkeva elokuva onkin ammentanut Tuhkimon syntymätarinan kohdalla innoituksensa kansantarinoiden seasta ja palaa piirretyn maailmaan vasta tanssiaisiin valmistautuvan kuningaskunnan mukana.

Kansantarina ja Disneyn Tuhkimo sekoittuvat Cinderellassa toisiinsa saumattomasti. Sadun reunoille on liitetty lukuisia viittauksia sekä hahmoja animaation maailmasta ja lopputekstien aikana ilmoille kajahtavat tutut kappaleet piirretystä. Disneymäinen tarina ottaa vapauksia loppua kohden, mutta pysyy viattoman kilttinä kokoperheen elokuvana. Toisin kuin Ikuisesti sinun (1998) tai Into the Woodsin versioissa, ei Tuhkimo Cinderellassa uhmaa sortajiaan vaan jättäytyy kiltisti taka-alalle. Uhrautuminen muiden puolesta on Ellan ainoa uhmanosoitus.

Cinderella jatkaa Maleficent – Pahattaren (2014) ja Frozen: huurteisen seikkailun (2013) viitoittamaa tietä luoden pahoiksi leimatuille hahmoille sympaattisia taustatarinoita. Cate Blanchettin esittämä äitipuoli saa ymmärrystä menetyksen varjostaman tarinansa kautta. Upeasti luotu kohtaus, jossa hän salakuuntelee Ellan ja tämän isän välistä keskustelua uusioperheen arjesta olisi riittänyt kertomaan, mistä naisen katkeruus nuorta tyttöä kohtaan kumpuaa. Turhien selittelyjen puolelle menevä elokuva laajentaa äitipuolen roolia liikaa, mutta lopputulos toimii Blanchettin tyylipuhtaan ja jäätävän roolisuorituksen ansiosta.

Loisteliaiden pukujen ja pittoreskien maisemien keskellä elokuvan satumaailma saa eurooppalaista väriä, joka tuo mieleen itävaltalaisen Sissin (1955) tai Kenneth Branaghin Hamletin (1996).

Branagh ei ole koskaan ollut erityisen kuvallinen ohjaaja, mutta hänen vahvuutensa ovat aina olleet dialogin soljuvuudessa ja suurten joukkojen hallitsemisessa. Hän saa tuotua eloa raskaaseenkin tekstiin, oli kyseessä sitten Shakespearen ajan englanti tai Thorin (2011) mahtipontinen maailmojen esittely. Cinderella liikkuukin kevyesti ja pystyy pitämään tarinan kirkassilmäisen viattomana. Onpa Branagh nostanut tarinan luokkakeskusteluakin näkyvämmälle paikalle ja tuonut näyttelijävalinnoillaan etnistä monimuotoisuutta muutoin kovin valkoiseen satumaailmaan.

Cinderella on vanhanaikaisen romanttinen tarina kiltteyden ja anteliaisuuden palkitsevuudesta. Sen sinisilmäisen luottavaisessa uskossa on oma viehätyksensä, mutta jopa kokoperheen elokuvaksi se on hieman liian kiltisti käyttäytyvä. Matkaa Into the Woodsin ivallisen hymyilyyn on vielä paljon ja hienoinen uhma ainaisen marttyyriyden sijaan olisi tuonut elokuvaan sen kaipaamaa särmää.