Taikahuilu kotikatsomo

Mozartin viimeiseksi jäänyt ooppera Taikahuilu (1791) on yksi säveltäjäneron suosituimmista teoksista, tarina täynnä sukupuolten välistä sotaa, huumoria, jännitystä ja fantasian lentoa. Ooppera on poikinut vuosisatojen saatossa useita sovituksia, versioita ja tulkintoja aina tavallisista musiikkiesityksistä kirjoihin ja draamoihin.

Kun urallaan varsin klassisiin teoksiin painottunut näyttelijä-ohjaaja Kenneth Branagh tarttui Taikahuilun varteen ja päätti sovittaa sen elokuvaksi, lopputuloksesta saattoi odottaa mitä tahansa. Taikahuilun etunahan on, että sen songspiel-muoto sisältää sekä dialogiosuuksia että lauluosuuksia, jolloin puhepätkiä ei tarvitse keinotekoisesti ympätä laulujen sekaan, sillä ne ovat siellä jo valmiina.

Branaghin Taikahuilun lopputuloksena on kuitenkin varsinainen hirvitys elokuvaksi, spektaakkelimainen epäonnistuminen, joka rysähtää radalta kuin raiteilta suistunut luotijuna. Migreeni on elokuvan katsomisen vähimmäislopputulos, pahempiakin oireita saattaa olla odotettavissa.

Branagh on päättänyt vähemmän nerokkaasti hylätä Mozartin satumaisen fantasiaympäristön ja korvata sen omalla tulkinnallaan ensimmäisestä maailmansodasta. Iloisen kirkkaisiin väreihin pukeutuneet oopperasotilaat kirmailevat keltaisissa ja punaisissa asuissaan pitkin poikin absurdia taistelukenttää ja laulaa joikaavat juoksuhaudoissa.

Kun alkuperäinen "lintumies" Papageno (Benjamin Jay Davis) möyrii eräässä vaiheessa kaasumaski päässään, mieleen ei tule Mozartin tarkoittama kepeä huumori vaan häiritsevän tuntuinen mielikuva epähygieenisistä S/M-sessioista, joiden uhriksi Papageno-parka pian joutuu Yön Kuningattaren (Lyubov Petrova) kätyrien toimesta. Kas kun eivät survaisseet vielä anustappia nasse-naamarissa hyörivän lintumiehen pyrstösulkiin estottoman postmoderniuden kunniaksi.

Tarinan libretto on käännetty englanniksi Stephen Fryn toimesta, mutta oopperalaulajat olisivat yhtä hyvin voineet laulaa teoksen saksaksikin. Nimenomaan oopperalaulajat, eivät näyttelijät, sillä jokainen elokuvan esiintyjä on oikea laulaja. Musiikillisesti arvatenkin oivallinen ratkaisu, elokuvallisesti ei niinkään.

Se mikä toimii oopperan lavalla ei toimi itsearvoisesti valkokankaalla, sillä ooppera ja elokuva ovat kaksi varsin erilaista taidemuotoa, joita ei voi siirtää yksi yhteen tekemättä muutoksia. Ellei muutoksiksi sitten lasketa ennestäänkin hämärään visuaaliseen kerrontaan roiskaistuja CGI-efektipläjäyksiä kuten psykedeelisiä valtavia huulia, joiden väliin Taikahuilu-sissijoukot välillä hyppelehtivät.

Toisinaan moni tarinan päähahmoista yrittää päättää päivänsä hirttäytymällä, ja luultavasti moni katsoja kokee tarvetta tehdä samoin jo kauan ennen kuin kaksi tuntia Branaghin mielipuolisen hämärää ja elokuvallisuuden laeista piittaamatonta tulkintaa on takana.