28 viikkoa myöhemmin valkokangas

Jatko-osat ovat pelottavia, etenkin kauhuelokuvien toiset luvut. Varauksellisuus 28 viikkoa myöhemmin elokuvaa kohtaan karisi kuitenkin jo alkuminuuteilla. Kerrankin jatko-osa, joka luo jännitteensä omin avuin. Idea toki periytyy Danny Boylen ohjaamasta 28 päivää myöhemmin elokuvasta, mutta täysin uusiutunut tekijäkaarti on rakentanut juonesta ja henkilöhahmoista itsenäisen kokonaisuuden.

Tarina jatkuu siitä, mihin Boyle lopetti. Raivotautiset ovat menehtyneet virukseensa ja Lontoota on ryhdytty uudelleen asuttamaan. Sotatila on julistettu taudin kontrolloimiseksi ja niinpä yhdysvaltalaiset sotilaat ovat jälleen kerran rientäneet pelastamaan raunioitunutta Eurooppaa. Kuten arvata saattaa, pian raivotauti on löytänyt kanavansa uuteen tuhoaaltoon ja puolin jos toisin otetaan kovat keinot käyttöön.

Espanjalaisen ohjaajan, Juan Carlos Fresnadillon tarina luo mielenkiintoisen kontrastin 1970-luvun kauhuelokuvien perheteemalle. Muun muassa Romeron Elävien kuolleiden yö ja Friedkinin Manaaja tuhosivat ydinperhettä olan takaa. Tuolloin vastuu sysäytyi lasten kontolle näiden käännyttyä vanhempiaan vastaan. 28 viikkoa myöhemmin jahtaa yhtä lailla ydinperhettä, mutta nyt pahan alku ja juuri löytyy vanhemmista.

Syyllisyydentuntoisena isänä nähdään vakuuttava ja elokuvalle kasvot antava Robert Carlyle. Siirtyminen huolehtivan isän roolista maaniseksi tappokoneeksi on lasten näkökulmasta sydäntä raastavaa. Ydinperheen sorruttua muut aikuiset ovat valmiita auttamaan lapsosia, mutta kaaoksen keskellä vastuun kantaminen vaikeutuu.

Perheen lapset edustavat kaiken pahan keskellä viattomuutta vallan oivallisesti. Koko maan ainoina lapsiasukkeina Sally ja Jacob saavat kantaa harteillaan muiden uskon tulevaisuuteen. Jopa silloin, kun käänteet pahempaan painuvat lasten tilille, he näyttäytyvät pikemminkin uhreina kuin aktiivisina toimijoina.

Elokuva on oivaltava kuvaus siitä, miten yhteiskunnan tukiverkot sortuvat yksi kerrallaan. Kauhugenrelle uskollisesti tuhoaminen on toisaalta metaforista, toisaalta äärimmäisen näyttävää ja konkreettista, kun ihminen hyökkää omia aikaansaannoksiaan ja muita vastaan.

Verrattuna ensimmäiseen osaan perheteema tuo elokuvaan tervetullutta jännitettä. Fresnadillo ei kuitenkaan ole unohtanut kauhufaneja. Verta ja irtopäitä on tarjolla yllin kyllin lajin harrastajien tarpeisiin. Harmillista, että paikoittain splatter-efektit vyöryvät päälle oman itseisarvonsa takia. Ohjaaja olisi voinut luottaa enemmän tarinan apokalyptiseen voimaan kuin päälle liimattuihin groteskeihin lähikuviin.