Epätavallista elämää kotikatsomo

Epätavallista elämää on värikylläinen musta komedia, jota on höystetty epätoivoisella romanssilla, huumorilla, Coen-tyylisellä absurdilla väkivallalla, fantastisilla ylilyönneillä, puolimielisillä henkilöhahmoilla ja visuaalisella tyylittelyllä. Moneen suuntaan päämäärättömästi rönsyilevänä Epätavallista elämää ei kuitenkaan jaksa oikein sytyttää kaikista sinänsä nokkelista kikoistaan huolimatta. Keitto on yksinkertaisesti paisunut yli äyräittensä eikä Shallow Grave ja Trainspotting -elokuvista tuttu tekijätiimi - Danny Boyle, John Hodge, Andrew MacDonald - ole pystynyt pitämään trendikästä surrealistisuutta tavoittelevaa elokuvaansa kasassa.

Robert (Ewan McGregor) on tavanomainen nuori luuseri, joka työskentelee siivoojana suuryrityksessä ja kirjoittaa vapaa-aikanaan roskaromaania. Seksikäs ja teräväkielinen, mutta pitkästynyt Celine (Cameron Diaz) on toisaalla kyseisen suuryrityksen omistajan mammonalla hemmoteltu tytär, jolle luottokelpoisuuden menettäminen merkitsee vakavinta elämän järkkymistä. Kuten Robert, myös Celine on pettynyt elämäänsä. Normaalisti näiden kahden nuoren ihmisen polut eivät ehkä kohtaisi, mutta yläkerran agenttiyksikkö on päättänyt kuitenkin toisin. Arkkienkeli Gabriel (Dan Hadaya) on saanut ’esimieheltään’ vakavia nuhteita siitä, että mies ja nainen -jutut eivät alhaalla oikein ota toimiakseen. Niinpä hän antaa enkelikytille O’Reillylle (Holly Hunter) ja Jacksonille (Delroy Lindo) kovan tehtävän saada Robert ja Celine rakastumaan toisiinsa melkeinpä hinnalla millä hyvänsä.

Itseriittoista näpertelyä

Epätavallista elämää on ristiriitainen katsomiskokemus. Eriskummallisen tarinan ja tiukan kerronnan imuun eläytymisen sijasta elokuvaa tuntee katsovansa melkoisen ulkopuolisena ellei jopa ulkokohtaisesti, hyvänä teknisenä suorituksena. Draivia on kunnon soundtrackia myöden, mutta se jokin puuttuu jatkuvasti. Vitsit ja juonenkäänteet tuntuvat valmiiksi nauretuilta ja aiemmin koetuilta, vaikka niiden alkuperää ei pystykään aina kohdentamaan. Sekin on sääli, että Shallow Gravessa suorastaan kukkinut, riemastuttavan kuiva brittihuumori loistaa poissaolollaan.

Perusvirheenä on ollut liiallinen yrittäminen tai oikeastaan liiallinen näyttämisen halu, jolloin mainio tarina on kärsinyt turhassakin pikkunäppärien visuaalisten kikkojen ilotulituksessa. Homma uhkaa koko ajan sortua naiiviksi ja itseriittoiseksi näpertelyksi dramaturgian ja kerronnan kustannuksella. Elokuvassa heitetään monia teräviä piikkejä, mutta ne tylsistyvät siihen, että kun kaikki on mahdollista, niin mikään ei oikeastaan jaksa enää hämmästyttää tai välttämättä edes kiinnostaa. Tavaraa on aivan liikaa. Kaiken enkelihöpinän poisjättäminen ja keskittyminen roisimmin epäsuhtaan rakkaustarinaan olisi voinut tehdä elokuvasta paljon jäntevämmän ja nasevamman pikkuelokuvan, joka tekijöidensä kahden aikaisemman tuotoksen tavoin tasapainoilisi onnistuneesti todellisuuden ja unimaailman rajamaastossa.

Rakkaustarinan nuortaparia näyttelevät Ewan McGregor ja Cameron Diaz selviävät rooleistaan tyydyttävästi ja ajoittain kemia heidän välillään toimii mainiosti, vaikka dialogi ei sen kummempaan vauhtiin pääsekään. Sen sijaan Holly Hunter ja Delroy Lindo taivaallisena tutkaparina vetävät pahasti yli, ja etenkin Hunter on välillä tuskallistakin katsottavaa. Mutta näyttelijöiden viaksi ei elokuvan ponnettomuutta voi kuitenkaan laittaa.

Loppuyhteenvetona voin todeta sen, että taas kerran homma on mennyt tahkoamiseksi, kuten valitettavan usein Amerikan maalla tapahtuu ei-amerikkalaisille elokuvantekijöille. Mistään huonosta elokuvasta ei kuitenkaan ole kysymys, mutta jotain enemmän olisin odottanut. Kompromisseja on aivan liikaa. Kyllä erittäin lupaavalla brittitriolla olisi varmaan riittänyt paukkuja iskevämmänkin rainan toteuttamiseksi.