Yesterday valkokangas

Danny Boylen ohjaama Oscar-rohmu Slummien miljonääri ilmestyi 2008, samana vuonna kuin Abba-yhtyeen musiikin varaan rakennettu ja valtavan suosion saavuttanut romanttinen komedia Mamma Mia! Liekö jo tuolloin Boylen mielessä käynyt, että kulttuurihistoriallisesti ajateltuna maailmaa muuttaneen bändin eli The Beatlesin musiikin ympärille voisi keksiä jotain.

Boylen ohjaamanYesterday-elokuvan esittämä ajatus on kieltämättä kutkuttava: mitä jos olisit ainoa ihminen maailmassa joka tuntisi The Beatles-yhtyeen rakastetut klassikot, ja osaisit kaiken lisäksi laulaa ja soittaa? Ja sitten sinun pitäisi tehdä valinta – rakkaus vai maine ja kunnia? Tämän kysymyksen ympärille Boyle ja käsikirjoittaja Richard Curtis ovat punoneet juonen, jota maustetaan komedian Sgt. Pepperillä. Valitettavasti mainiota ajatusta ei ole kyetty viemään sen pidemmälle. Taustalla kulkee koko ajan omituisen laimea romanttisen rakkauden odotus. Tämä elokuva ei tiedä minne suuntaan lähtisi.

Jack Malik (Himesh Patel) on pienen englantilaisen rannikkokaupungin baareissa soitteleva trubaduuri, jonka omista sävellyksistä ei oikein kukaan tunnu innostuvan. Ainoastaan lapsuudenystävä Ellie (Lily James), joka on ryhtynyt Jackin manageriksi, jaksaa uskoa ja kannustaa Jackia jatkamaan muusikon uralla. Jack, joka työskentelee päivätöissä tukkuliikkeen varastossa, on kuitenkin päättänyt, että viimeinen keikka on nyt soitettu, suurin suksee tuli koulun juhlissa Jackin heittäessä Oasiksen Wonderwallin – noin kymmenkesäisenä.

Kohtalo puuttuu kuitenkin peliin, kuten niin usein elokuvissa käy. Jack saa kokea ihmeen, ja katsojakin saa niellä aimo annoksen keijupölyä. Mystisen maailmanlaajuisen sähkökatkon aikana ihmisten muistista pyyhkiytyy pois muutamia länsimaisen kulttuurin kulmakiviä, joita ei löydy enää edes googlettamalla. Jack tajuaa olevansa ehkä maailman ainoa ihminen, joka muistaa The Beatlesin kappaleet. Mutta miten hyödyntää tätä aarretta oikealla tavalla?

Jack on luonteeltaan vaatimaton kaveri, mutta amerikkalainen agentti (Kate McKinnon) tietää mikä on pelin henki – nimittäin raha. Jack päätetään tuotteistaa ja stailata, eli riisua kaikesta omaperäisestä kotikutoisuudestaan. Elokuva suuntaa ilkeän pienen kritiikin piikin musiikkiteollisuutta kohtaan muistuttamalla The Beatlesin laulujen kautta, että joskus kauan sitten nuorisomusiikki sai hetken aikaa olla omaperäistä, kokeilevaa ja artistin itsensä näköistä sekä ennen kaikkea mieleenpainuvaa. Mukana saattoi laulaakin, ja saattaa vieläkin, jos sille päälle sattuu, kymmeniä vuosia myöhemmin kuin laulut on levytetty. Monestako tämän päivän plastisesta tuotteesta voi sanoa samaa? Valitettavasti viihdeteollisuutta ei ehditä piikitellä enempää eikä teemoja syvennetä aitouden ja plagioinnin suuntaan, sillä elokuvalla on liian kiire porskuttaa eteenpäin kohti ei mitään.

Jackia esittävä Himesh Patel on näyttelijänä melko tuntematon suuruus, mikä on elokuvan kannalta vain hyvä asia, sillä se takaa tuoreuden tunnun. Danny Boyle vakuuttui Patelin kyvyistä casting-tilaisuudessa, kun tämä astui sisään ja soitti muutaman The Beatles-biisin kuulostaen omalta itseltään eikä joltain, joka yrittää kuulosta esikuvaltaan. Boyle on kertonut haastattelussa, että ei halunnut elokuvasta Beatles-karaokea, mutta elokuvan edetessä ei katsoja voi oikein välttyäkään tältä ajatukselta, kun biisit seuraavat toinen toistaan.

Tuotantoyhtiö Universal hieman kakisteli ensin Boylen näyttelijävalinnan kohdalla, peläten tietenkin rahojensa puolesta, sillä The Beatlesin musiikin käyttö elokuvassa maksaa melkoisesti. Ellien osaan valittu Lily James, joka tunnetaan muun muassa roolistaan Mamma Mia! Here We Go Again -elokuvasta (2018), sai studion vakuuttuneeksi, että tekeillä ei ole jokin pienen yleisön tribuuttifilmi The Beatlesin kunniaksi vaan aito yritys tehdä kassamagneetti.

Boylella on sen verran kovat meriitit aiemmalta uraltaan, että luottoa löytyi tuottajien taholta. Trainspotting (1996) ei ollut pelkästään elokuva vaan sukupolvikokemus, joka nosti Boylen ohjaajien kärkikaartiin ja tuotti vuosien varrella siivottoman tukun rahaa. Niinpä Boyle voi rauhassa ohjata melko harvakseen juuri niitä produktioita, jotka häntä itseään kiinnostavat, kuten esimerkiksi Lontoon olympialaisten avajaiset 2012.

Yesterdayn tarina on Jack Barthin yhdessä romanttisten draamakomedioiden kuninkaan Richard Curtisin kanssa kirjoittama. Curtis, joka on muokannut tarinasta käsikirjoituksen, ei ole kuka tahansa tusinatekeleiden maakari. Herran kynästä ovat lähtöisin sellaiset rakastetut klassikkoelokuvat kuten Neljät häät ja yhdet hautajaiset (Four Weddings and a Funeral, 1994) ja Notting Hill (1999). Myös Musta kyy -sarja on pitkälti Curtisin luomus.

Yesterday ei onnistu kohoamaan samoihin tähtitarhoihin kuin edellä mainitut Boylen ja Curtisin klassikot. Elokuva on romanttinen draama, jota katsellessa ainoa kysymys on: koska vääjäämätön tapahtuu? Jostain syystä tähän romanssiin ei ole saatu kunnon hiillosta, vaan se jää elokuvassa ikään kuin välttämättömäksi pahaksi. Välillä pääpari unohdetaan kokonaan taka-alalle, kun Jackin ura urkenee musiikkibisneksessä. Vasta lopussa taas muistetaan, että elokuvan piti saattaa tyttö ja poika yhteen.

Liekö syy siinä, että kyseessä ei ole Curtisin itsensä kokonaan kirjoittama tarina, mutta Yesterday on paikka paikoin suorastaan käsittämättömän lattea ja puiseva elokuva, joka ei onnistu käyttämään The Beatlesin musiikin ja upeiden lyriikoiden tarjoamia mahdollisuuksia samoin kuin vaikkapa Mamma Mia! -ilottelu käytti Abban materiaalia. Onhan Yesterday paikoin viihdyttävää katseltavaa, mutta näillä eväillä sen pitäisi olla paljon enemmän.

Ainoastaan yhdessä kohtauksessa päästään asian ytimeen, kun Jack vetäisee bändin kanssa The Beatlesin biisin Help!. John Lennonin omasta tuskaisen sekasortoisesta mielentilasta kumpuavaa Help!-biisiä käytetään elokuvassa hienosti kuvastamaan Jackin hämmennystä valintatilanteessa. Helpistä kuultava punkahtava versio on lisäksi hieno versio hienosta rock-biisistä. Lopulta todetaan tietenkin, että All You Need Is Love.

Yesterday ei kaadu nuorten ja vielä tuorekasvoisten näyttelijöiden suorituksiin, vaan lähinnä käsikirjoituksen töksähtelevyyteen ja hahmojen onttouteen. Välillä näyttelijät näyttävät hieman siltä kuin eivät tietäisi, mitä tehdä kameran edessä. Näyttelijöiden kasvoilta voi miltei lukea kysymyksen, että ollaanko nyt komediassa vai draamassa?

Elokuvassa on myös lukuisia täysin turhia sivuhahmoja, joille ei ole vaivauduttu keksimään mitään varsinaista käyttöä. Esimerkiksi Jackin hörhöilevä kaveri Rocky (Joel Fry) olisi paremmassa käsikirjoituksessa hauskojen sattumusten ehtymätön lähde, nyt lähinnä ovien aukoja ja hölmönä vieressä virnuileva sätkynukke. Elokuvaan on lisäksi ympätty mukaan kaksi täysin outoa hahmoa, jotka saapuvat jostain toisesta ulottuvuudesta muistuttamaan Jackia siitä, kuka The Beatlesin laulut kirjoitti. Hahmot ovat ensin uhkaavia ja sitten yhtäkkiä lempeitä halailijoita. Jack tapaa, outoa kyllä, myös arvokkaasti vanhentuneen John Lennonin. En tiedä enää, mitä tästä pitäisi ajatella.