127 tuntia kotikatsomo

Elokuvillaan Trainspotting ja Slummien miljonääri mainetta niittäneen Danny Boylen suosima sähäkkä ja hektinen tyyli on herättänyt runsaasti huomiota vuosien varrella. Brittiohjaajan elokuvissa muistot, haaveet ja hallusinaatiot värittävät ja elävöittävät reaalitodellisuutta, jonka olosuhteet ovat usein enemmän tai vähemmän ankeat. Nopeilla leikkauksilla, saturoituneilla väreillä ja vastakohtaisilla äänitehosteilla leikittelevää postmodernia tyyliä voi pitää joko dynaamisena tai levottomana.

127 tuntia (2010) on Boylen tyyliin toteutettu filmatisointi vuorikiipeilijä Aron Ralstonin kauhunhetkistä utahilaisessa kanjonissa keväällä 2003. Yksin kiipeilemässä ollut Ralston joutui onnettomuuteen, jonka seurauksena hänen oikea kätensä juuttui painavan kivenmurikan ja vuorenseinämän väliin. Viiden päivän piinan päätteeksi Ralston sahasi jumiutuneen kätensä poikki linkkuveitsellä.

Boylen ja Simon Beaufoyn Ralstonin muistelmien pohjalta käsikirjoittamassa elokuvassa onnettomuutta pohjustetaan kohtauksilla, jotka korostavat aktiivisen ja urheilullisen nuorukaisen huolettomuutta ja seikkailumieltä. James Francon näyttelemä Aron kiipeilee kanjoneissa tottuneesti ja riskejä kaihtamatta. Lapsenomainen ilo ja uteliaisuus siivittävät apinan ketteryydellä liikkuvan miehen puuhia aina siihen saakka, kunnes kohtalokas onnettomuus naulitsee hänet paikoilleen. Kaikkivoipaisuus ja riippumattomuus vaihtuvat ensin epäuskoon ja hämmennykseen, sitten lohduttomaan yksinäisyyteen, jota keskustelukumppaniksi tarjoutuva videokamera vain vaivoin lievittää.

Franco on pantu kannattelemaan paljoa, sillä Aron on elokuvan ainoa päähenkilö. Miehen muistikuvien kautta elokuvaan saadaan muitakin henkilöitä, mutta heidän merkityksensä jää vähäiseksi. Tätä voi pitää pienenä epäonnistumisena, sillä oletettavasti näiden henkilöiden merkitys Aronille itselleen on suuri. Se ei välity kovin voimakkaasti.

Aronin hahmo on hyvin pragmaattinen, neuvokas ja optimistinen. Hän ei missään vaiheessa sorru täydelliseen epätoivoon tai itsesääliin. Sen sijaan Aron oivaltaa eläneensä valheellisen itseriittoisuuden kuplassa, mistä kohtalon hänen pysäyttäjäkseen lennättämä kivi on olevinaan osoituksena. Franco näyttelee elämästään taistelevaa ääriurheilijaa eläytyvästi, mutta Aronin roolihahmo on sen verran suoraviivainen, että kovin syviin vesiin elokuvassa ei otollisista olosuhteista huolimatta päästä.

127 tuntia on erittäin fyysinen ja teknisesti kunnianhimoinen elokuva, mikä on samanaikaisesti sen vahvuus ja heikkous. Vahvuus se on siinä mielessä, että Aronin äärimmäisen piinaava tilanne turhine ponnisteluineen ja virtsanjuontipakkoineen tuntuu fyysisenä tukaluutena myös kotikatsomossa. Samastuminen on niin voimakasta, että kun Aron viimein pakottautuu sahaamaan kätensä poikki, teon brutaalius tuntuu katsojan luissa ja ytimissä. Päähenkilön vapautuminen ikeestä päästää myös yleisön pitkästä piinasta.

Toisaalta tilanteen mentaalinen puoli jää kaikesta visuaalisesta ja ääniteknisestä kikkailusta huolimatta ohueksi ja vähän kliseiseksi. Aronin tunneilmastossa päällimmäisinä tuntuvat olevan katumus ja eräänlainen osattomaksi jääminen, mikä onkin ihan uskottavaa. Elokuvana 127 tuntia olisi kuitenkin ollut vieläkin vaikuttavampi, jos henkistä hätää ja kuolemanpelkoa olisi uskaltauduttu kuvaamaan samalla intensiteetillä kuin fyysistä ahdinkoa.