Trance kotikatsomo

Trance (2013) on elokuva, jonka David Cronenberg tekisi erinomaisesti. Aivoraiskauksen mestari herättäisi kysymyksiä, vastaisi osaan niistä, loisi ympärille perverssiä seksuaalisuutta kumpuavan tiheän tunnelman ja kyltymättömän tarpeen tietää edes vähän lisää. Valitettavasti Cronenberg ei ohjannut Trancea.

Sen sijaan kuvauspaikalla hääräsi visuaalisesti räväkköjä ja usein sisällöllisestikin kihelmöiviä dramaattisia viihdejunia taituroiva Danny Boyle. Varastetun 25 miljoonan punnan taulun ja muistinmenetystä avaavan hypnoosin varaan rakentuva juonikuvio on täynnä kieppejä ja koukkuja, mutta sydän puuttuu.

On kuin Boyle olisi kovasti halunnut tehdä tietynlaisen genre-elokuvan omilla ehdoillaan samalla hukaten sekä perinnetiedon tuoman viisauden että omat vahvuutensa. Trancessa riittää näennäisvauhtia, mutta haposta puuttuu potku. Kohtaukset kohkaavat eteenpäin saavuttamatta mitään pysyvää tai hermoja kutkuttavaa.

Automainosmaisesti väritetyt ja suunnitelmallisuudessaan sieluttomat kohtaukset eivät yksinkertaisesti pysty kertomaan kiehtovaa tarinaa. Elementit ovat kovin tuttuja ja niitä käytetään liian kulunein keinoin. Jo alkukuvissa on jotain insinöörimäisellä tavalla vinossa. Ryöstö ei rullaa tai sykähdytä.

Trancen voi nähdä toimivan jonkinlaisena henkisen selviytymisen meditaationa, jonka varjolla sitten selittää näennäissähköisyyden johtuvan vain Simonin (James McAvoy) sakeasta tilanteesta. Uhkat näyttäytyvät pahempina kuin ne ovatkaan. Tämän näkökulman aukottomampi perusteltu vaatisi kuitenkin kerronnalta ehdotonta subjektiivisuutta.

Taidevedätys tasapainoilee henkilökohtaisten traumojen, perinteisen heist-leffan ja yritä-selvittää-mitä-oikeasti-tapahtui -kieputtelun välimaastossa. Boyle ei saa osa-alueita naitettua kuin harvoin koherentiksi kokonaisuudeksi. Lopputulos on kuin selkeämpi ja siksi myös laimeampi versio Guy Ritchien sekopäisestä Revolverista (2005).

Sekavuus voisi nimittäin kääntyä voimavaraksi. Esimerkiksi David Lynch ja jo mainittu Cronenberg ovat tehneet uransa pyllistämällä perinteiselle narratiiville. Boyle tavallaan yrittää samaa, mutta tarinan pääkohdat aukeavat aivan liian nopeasti, jotta rakenteellinen kikkailu tuntuisi miltään muulta kuin halvalta yritykseltä sumuttaa.

Soppaa hämmennetään pitkälti todellisuuden ja hypnoosin rajaa hämärtämällä, mikä on uusi idea tasan niille ihmisille, jotka eivät ole koskaan nähneet yhtään uniin linkittyvää elokuvaa. Onkin oireellista, että suurimman “oho, aika rohkea veto” -efektin Trance saa aikaan esitellessään Rosario Dawsonin ajellun alapään.

Hymyilevät häpyhuulet tulevat kuitenkin samalla osoittaneeksi sen, mikä Boylen visiosta Cronenbergiin nähden puuttuu. Tarjolla oleva ilkialaston vartalo on surullisen yksiulotteinen ilmestys, sillä sen kätkemät tasot liittyvät liki täysin juonellisiin ulottuvuuksiin. Kohtaus ei ravistele tai herätä ristiriitaisia tunteita. Kauniin naisen alaston vartalo on vain kauniin naisen alaston vartalo. Se ei riitä.