Casey Affleckin Tie

Koronakin runtelee pahoin, mutta Light of My Lifessa taudinkuva on vielä astetta pahempi. Salaperäinen pandemia on vuosikymmen sitten hävittänyt maapallolta valtaosan kaikista naisista. Miesten lisäksi jäljelle on jäänyt vain harvalukuinen määrä taudille immuuneita naisia, joista Casey Affleckin esittämän isän nuori tytär Rag (Anna Pniowsky) on yksi. Sivilisaatio on romahtanut ja kaksikko vaeltaa turvaa etsien. Rag on naamioitu pojaksi, jotta naaraita etsivät brutaalit selviytyjät eivät saisi häntä kynsiinsä.

Light of My Life Päällisin puolin tarinalla ja sen dystopiamiljööllä on vahvoja yhtäläisyyksiä Cormac McCarthyn romaaniin Tie ja siihen perustuvaan samannimiseen elokuvaan (2009). Tiessä tien päällä ovat isä ja poika, Light of My Lifessa isä ja pojaksi naamioitunut tyttö.

Kummankin synkeän raadollinen ja samalla realistinen yleislinja on, että ei tarvita kuin pikku tönäisy niin ihmiskunnan moraali ja säännöt romahtavat. On parempi piilotella metsissä kuin altistaa erityisesti lapsia raakalaisille. Toisinaan tarvitsee itse olla raakalainen voidakseen suojella omiaan, missä suhteessa teos heijastaa samoja eettisiä linjauksia kuin Vin Dieselin läpimurtoelokuva Pimeän uhka (2000). Siinä Dieselin esittämä näennäisen kyyninen rikollinen Riddick suojelee pojaksi naamioitunutta tyttöä sekä muilta ihmisiltä että saalistajaeläimiltä.

Light of My Life Taudille immuunit naiset kuten Rag ovat paitsi haluttua riistaa hedelmällisyytensä takia myös halveksittuja sukupuolensa takia, kuten kaksikon pikavisiitti erämaan laidan kyläpahaseen osoittaa. Light of My Life on asetelmansa osalta käänteisversio Brian K. Vaughanin klassisesta ja yhteiskunnan rakenteita mestarillisesti syväluotaavasta sarjakuvaromaanista Y – The Last Man (julkaistu limited series -sarjamuodossa 2002–2008).

Y – The Last Manin lähtökohtana oli, että arvoituksellisesta syystä lähes kaikki mieskromosomeja kantaneet menehtyivät. Sivilisaation rappeutuessa miehistä jäi jäljelle vain viimeiseksi laatuaan luultu Yorick, joka puolestaan naamioitui ajoittain naiseksi, jotta eri ryhmittymät eivät saisi häntä kynsiinsä. Osa naisryhmistä halusi käyttää Yorickia pakkosiitokseen, osa halusi tappaa hänet.

Light of My Life Yhteistä kaikille edellä mainituille erilaisille tarinoille on, että sillä ei ole mitään väliä, mikä lopulta on aiheuttanut sivilisaation romahduksen, massatuhon tai selviytyjien valtaosan taantumisen alkukantaisimpien vaistojen varaan. Olennaista on, mitä on tapahtunut tuhon tai menetyksen jälkeen eikä se, mitä ylipäätään on tapahtunut. Keskiössä ovat ihmisyys ja tiiviiden perheyksiköiden keskinäiset suhteet, erityisesti isän tai äidin uhrautuva ja loppuun asti suojeleva suhde lapseen.

Tämä erottaa Tien, Y – The Last Manin ja myös Light of My Lifen selvänäköisesti ja tarkasti esimerkiksi inflaation kokeneesta zombie-genrestä, jossa sisäisistä konflikteista huolimatta keskitytään ensisijaisesti ulkoiseen uhkaan ja epäinhimillistettyihin vihollisiin. Olennaisempaa on tarkastella sitä, mikä ongelma muhii omassa yhteisössä ja kuinka olennaisia yhteiskunnalle ja sivistykselle ovat perheyksiköiden väliset siteet.

Light of My Life Casey Affleckin projekti on ollut pitkäaikainen ja sitä on haudottu yli vuosikymmenen, kunnes ensi-ilta vihdoin koitti Berliinin elokuvafestivaalilla 2019. Affleck on paitsi käsikirjoittanut myös ohjannut ja päänäytellyt elokuvan. Selkeästi henkilökohtainen projektin keskipisteenä ei kuitenkaan ole Affleck itse, vaan Ragia näyttelevä nuori Anna Pniowsky.

Pniowsky tekee erittäin taidokkaan, samalla hienovaraisen ja väkevän roolisuorituksen lapsuuden ja nuoruuden rajalla tasapainottelevana lapsena, jonka lapsuus on ollut kaksoisroolissa tasapainottelua ja vain isän kanssa piilottelua. Ragin henkinen elämänpiiri on lähestyvän murrosiän myötä laajentumassa samalla, kun tarve laajempaan fyysiseen elämänpiiriin ja muihin ihmisiin kasvaa. Samalla kasvavat myös vaarat, jo aiemmin ennen kuin Rag niitä itse ymmärtää.

Light of My Life Ohjaaja-Affleck ymmärtää antaa Pniowskylle tilaa ja tukee tätä myös näyttelijä-Affleckina, mikä on oivallinen päätös. Erityisesti alun yli kymmenminuuttinen iltasatukohtaus pelaa Pniowskyn nyansseilla ja yhteispelillä Affleckin kanssa. Ihmisyys ja vuorovaikutus korostuvat liikuttavasti ja vahvasti pienien asioiden myötä.

Teoksen intensiteetti latautuu hiljalleen ja verkkaan. Pääpaino on kahdenkeskisellä dialogilla, metsissä ja ihmisasutuksien liepeillä samoilussa sekä pienissä mutta tärkeissä päätöksissä. Kun vaaran tai väkivallan hetket yllättävät, ne ovat rujoja, nopeita ja inhimillisesti motivoituja, mikä tekee niistä moninkertaisesti vaikuttavampia kuin perinteinen toiminta.

Vahvaa ja kypsää kokonaisuutta tukee erityisesti myös Daniel Hartin luoma ensiluokkainen äänimaailma. Se on tunnelmallinen ja painostava. Aidoissa luonnonolosuhteissa kuvattu miljöö on rosoisuudessaan ja valaistuksessaan toista kuin mitä CGI-taustakankailla voi koskaan saada aikaan. Affleck itse on luonnehtinut yhdeksi kuvaukselliseksi vaikutteeksi niinkin erilaista elokuvaa kuin puolalainen Ida (2015). Teos on kokonaisuudessaan sen verran vahva, että kenties joku tulevaisuuden elokuvantekijä käyttää aikanaan Light of My Lifea vaikutteena.

* * * *
Arvostelukäytännöt