ParaNorman kotikatsomo

Normanilla on ongelma tai oikeastaan parikin. Häntä kiusataan koulussa aamusta iltapäivään, eikä kotonakaan ole hirveän kivaa. Isä arvostelee, sisko bimpoilee ja kukaan ei ymmärrä. Lisäksi Norman näkee kuolleita ihmisiä.

ParaNorman (2012) käsittelee sekä koulukiusaamista että ylipäätään ihmisten omituista tarvetta löytää yksilöistä jotain poikkeavaa. Jos tarkkasilmäiset kriitikot jotain lopulta bongaavat, tartutaan siihen fundamentalistisella kiihkolla. Koulukiusaaminen siirtyy hämmästyttävästi niin korkeakouluihin kuin työelämään.

Vähän erikoisempien kaduntallaajien voimasatuna Sam Fellin ja Chris Butlerin ohjaus toimii ihan mukavasti. Vaikka dialogi enemmän tai vähemmän rutistaa teemat kurkusta alas, niin Wall-En (2008) toiseen puoliskoon tai Happy Feetin (2006) lopetukseen nähden kyse on poikkeuksellisen hienovaraisesta kommentaarista.

Animaatioleffaksi ParaNorman on yllättävän tuimatunnelmainen. Vaikka se onkin täynnä jännitettä halkovaa huumoria, ovat useat kohtaukset sopivan kihelmöiviä. K12-ikäraja varmasti aiheuttaa monelle lapsiperheelle pienoisen kriisin videovuokraamossa, mutta se on tällä kertaa kohtalaisen perusteltu.

Fiilis on aika lailla kuin väkivallattomasta Scream-slasheristä, joka tarkasti varoo olevansa liian pelottava. Mukana on esikuvan tapaan myös nippu kauhuelokuvaviittauksia. Junnuille zombit voivat vielä olla tuoreita örmyjä, mutta varttuneemman popcornhirmun näkökulmasta katsottuna örisijät voitaisiin hiljalleen lapioida mullan alle.

Laika-studion ensimmäisen yrityksen, Coralinen (2009), tapaan ParaNorman on herkkua silmille. Stop motion -tekniikalla toteutettu animaatio on sulavaa kuin juokseva kerma olematta kuitenkaan kliseisen tympeää CGI-karkkia. Tummanpuhuva yhdistelmä vahvoja värejä, liioiteltuja hahmoja ja lähes aidon oloisia ympäristöjä valloittaa.

Ah niin monille jenkkianimaatioille rakas ja tärkeä humoristinen kohkaaminen on toki tälläkin kertaa laimentamassa kokonaisuutta. Valitettavasti en ole vieläkään oppinut nauttimaan fyysisestä poukkoilusta ja iäisyyksiä kestävistä takaa-ajoista, olivat ne sitten kuinka animoituja tahansa.

Valitettavasti ParaNorman on ikärajastaan huolimatta tehty vekarat mielessä. Niiden pikku pirulaisten mielenkiintoa ei hahmojen, tarinan tai teemojen kaltaisilla turhakkeilla ylläpidetä. Sisällöltään köyhät, mutta liikearvoiltaan rikkaat kohtaukset ovat päivän epistola. Lupaava startti ei riitä, sillä pian ilkeän noita-akan comebackin jälkeen luvassa on lähinnä päätöntä rällätystä.

Mielenkiintoisten aineosasten hukuttaminen keskelle mitätöntä tarinankuljetusta on sääli, sillä tekijät osoittavat moneen kertaan, että hei, me osataan tämä. Tästä oivana esimerkkinä on elokuvan päätös, joka on hyvän mielen jättävä yhdistelmä visuaalista karkkia ja alleviivattua, mutta silti kohtalaisen koskettavaa sanakamppailua.