Tappaja sisälläni valkokangas

Tappaja sisälläni -elokuvassa Casey Affleck on Lou Ford, teksasilaisen pikkukaupungin apulaissheriffi ja varsin liukas paskiainen. Film noirin kunniakkaiden perinteiden mukaisesti tämä psykopaatti kulkee voitosta voittoon hurmeisella tiellään säilyttäen viattomat kasvonsa niin ympäristölleen kuin itselleenkin.

Brittiläinen ohjaaja Michael Winterbottom ottaa jälleen haltuun uuden lajityypin, yhden lisän jo muutenkin näyttävään genrekokoelmaansa. Tarina perustuu Jim Thompsonin, pulp-kirjallisuuden kuninkaan, tunnetuimpaan teokseen. Kirja on filmattu aiemminkin, mutta kovin unohdetusti (Tappaja sielussa, 1976). Thompsonin muista teoksista on filmattu mm. nimeltään hieno mutta elokuvana onneton This World, Then the Fireworks (1997), ja hän myös käsikirjoitti Stanley Kubrickin ensimmäisen studioelokuvan The Killingin (1956).

Visuaalisesti elokuva on täydellinen pastissi. Myös dialogi on genren vaatimusten mukaisesti hiottua ja kaunopuheista. Vain femme fatalet puuttuvat tästä viimeisen päälle tyylitellystä, mutta sisäisesti ontoksi jäävästä elokuvasta. Juoni ja katsojan kiinnostus eivät tahdo kestää loppuun asti, sillä elokuva ei tarjoa yhtäkään hahmoa johon samaistua. Hyvät ihmiset kuolevat liian nopeasti, eikä kukaan hahmoista pääse kehittymään kovin moniulotteiseksi. Ei edes oikeuden toteutuminen, joka on perinteisen film noirin perusta, ole varmaa.

Päähenkilön sisäisillä monologeilla ja takautumilla yritetään taustoittaa hänen motiivejaan – tarpeettoman tuntuisesti, sillä traumat eivät ole riittävä selitys tunteettomalle murhaajalle. Casey Affleck on roolissaan kylmäävän tehokas ja siloposkinen, ja häntä voi olla vaikea jatkossa kuvitella ensirakastajan romanttisiin osiin.

Elokuvan paljonkohuttu väkivalta ja seksi ovat kouriin- ja vatsaantuntuvia, mutta alkavat myös vähitellen puuduttaa. Lyönnit tuntuvat todellisilta, naisten pieksentä on yhtä aidontuntuista kuin vuosien takaisessa Kerran sotureita -elokuvassa (1994). Misogyniasyytökset voi unohtaa, sillä tarkoituksena on nimenomaan näyttää pahoinpitelyjen todellinen karmeus. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kohtaukset olisivat mielenkiintoista katsottavaa. Kohteina hehkuvat Jessica Alba ja Kate Hudson, jonka kannattaisi tehdä enemmänkin draamallisia rooleja.

Täydellistä tyylin hallintaa on nautinto katsella, mutta se ei yksinään kanna, kun juonenkäänteet ja henkilöt lakkaavat turhan nopeasti kiinnostamasta. Perusohjelmistoon verrattuna Tappaja sisälläni on vioistaankin huolimatta tervetullut elokuva, mutta Winterbottomilta voisi odottaa enemmän. Ongelma toki juontuu jo alkuperäisestä tarinasta, sillä Thompson tarkastelee teoksissaan sosiopaattisten poikkeusyksilöiden mielenliikkeitä, ei sitä mikä ajaa tavallisen ihmisen epätoivoisiin tekoihin. Lisäksi K18-leima karsii varmasti katsojia.