Rautakaupunki kotikatsomo

Mitä saadaan, kun yhdistetään sekä Kauriinmetsästäjän (1978) tunnelmia ja henkeä tavoitteleva kertomus duunaritaustaisten veljesten sotatraumoista ja vaikeuksista että kostotrilleri, jossa jahdataan takapajulan väkivaltaista sekopäänilkkiä? Saadaan Rautakaupunki.

Valitettavasti lopputulos ei ole osiensa summaa suurempi kokonaisuus. Crazy Heartilla (2009) kannuksiaan hankkinut ohjaaja Scott Cooper ei ole sen tason visionääri, että hän pystyisi luomaan riittävän yhtenäistä ja riittävän isolla pensselillä maalaavaa työläisdraamaa, johon Woody Harrelsonin pieteetillä esittämä Appalakkien vuoriston punaniskapsykopaatti Harlan DeGroat luontevasti mahtuisi.

DeGroatin hahmon kaltainen luonnonvoima tarvitsisi oman tarinansa tai vähintäänkin tunnin verran lisää pituutta elokuvalle ja Michael Ciminon kaltaisen suuruudenhullun ohjaajan. Nyt verevä hahmo sysää heti alusta elokuvan fokuksen pois sieltä, missä sen olisi tarkoitus olla eli veljespari Russellin (Christian Bale) ja Rodneyn (Casey Affleck) sekä heidän lähipiirinsä työläisarjessa. Ongelma ei ole Harrelsonin, joka tekee erinomaista näyttelijätyötä ja lisää Syvän joen ja Winter’s Bonen jatkoksi taas yhden elokuvallisen syyn olla koskaan matkustamatta Yhdysvaltain sisäsiittoisille vuoristoseuduille.

Russellin ja Rodneyn elämä ja tunnelmat ovat puhdasta kauriinmetsästystä. Itse asiassa ihan kirjaimellisesti, sillä metsällä käyvä Russell joutuu aiheuttamansa kohtalokkaan onnettomuuden takia muutamaksi vuodeksi vankilaan, eikä vapauduttuaan pysty enää ampumaan kaurista. Ei henkistä esikuvaa voi enää tämän suoremmin esiin tuoda.

Russell paiskii otsa hiessä duunia metallisulattamolla epävakaista ajoista kärsivässä työläiskaupungissa, kun taas armeijassa palvelleen Rodneyn henkinen tasapaino on kokenut kovia sotatantereiden kauhujen takia. Rodney ei sentään harrasta venäläistä rulettia, mutta laittomia nyrkkeilymatseja ja vedonlyöntiä kumminkin.

Rodney hankkiutuu vaikeuksiin yhdessä hämärän välittäjän John Pettyn (Willem Dafoe) kanssa, mikä lopulta siirtää elokuvan painopisteen kosto- ja trilleripuolelle. Samalla kerronnallinen tasapaino järkkyy liiaksikin.

Vaikka tarinan käännekohta olisikin ollut sama, niin keskittyminen arjen traagisuuteen ja alavireisen alakuloiseen duunarielämän hiipumiseen olisi saattanut tuottaa kouriintuntuvampaa dramatiikkaa. Nyt tarinalliset kontrastit ovat liian isoja. Kärjistetysti on kuin Kahdeksan surmanluotia vaihtuisi loppuvaiheessa Likaisen Harryn jatko-osaan.

Vaikka teos olisi kaivannut jämptimpää editoijaa ja varmaotteisempaa ohjausta, niin Rautakaupungin katselee kuitenkin sujuvasti läpi jo pelkästään kivenkovan näyttelijäkaartin läpi. Vaikka edellä mainittu Harrelson varastaakin joka ainoan kohtauksensa, niin käytännössä jokaiseen muuhun päärooliin on saatu vankka luonnenäyttelijä. Varsinkin Casey Affleck tulkitsee antaumuksella ahdistuneen levotonta mielentilaa, jota sotaveteraaneilla saattaa siviiliin palatessa esiintyä.