Matkalla valkokangas

Beat-kirjailija Jack Kerouacin käänteentekevä Matkalla-romaani ilmestyi vuonna 1957. Vaikka tämä nuoriso- ja vastakulttuurin perusteoksiin kuuluva, jazzin, seksin ja huumeiden täyteinen liftauskertomus on jäljittelijöidensä myötä jo ajat sitten muuttunut kliseeksi, on nuorten hurjapäiden raivoisassa itsensä etsimisessä ja auktoriteettikapinassa eittämättä yhä oma ajaton romantiikkansa. Klassikon elokuvaversiota on odotettu jo pitkään. Tuottajana toiminut Francis Ford Coppola ehti työstää projektiaan vuosikymmeniä, kunnes Matkalla-elokuva viimein valmistui Moottoripyöräpäiväkirjasta (2004) muistetun brasilialaisen Walter Sallesin ohjaamana.

Kuten tunnettua, vahvasti omaelämäkerrallisessa tarinassa Kerouacin alter ego Sal Paradise (Anton Corbijnin Control-elokuvassa Ian Curtisia näytellyt Sam Riley) lähtee isänsä kuoleman jälkeen villille odysseialle halki Yhdysvaltojen. Nuoren kirjailijan esikuvana toimii hänen ystävänsä Dean Moriarty (Garrett Hedlund), ”pyhä hölmö”, jonka johdolla parivaljakko sekoilee naisineen päämäärättömästi milloin New Yorkissa, San Franciscossa tai Meksikossa ja tapaa matkan varrella muun muassa muita beat-liikkeen keskeisiä hahmoja. Päähenkilöä askarruttavat tietysti kuuluisat vastuun ja vapauden kysymykset.

Muodoltaan vapaa ja lähes juoneton Matkalla on haastava teos elokuvattavaksi, sillä siinä vähintään yhtä tärkeää kuin itse tapahtumat on se, miten ne on kerrottu. Sallesin elokuva seuraa melko tarkkaan Kerouacin alkuperäistekstin rakennetta, mikä on ongelmallista, sillä tällaisena se onnistuu tavoittamaan vain osittain kirjan kuumeisen rytmin ja spontaaniin ajatuksenjuoksuun nojaavan kirjoitustavan. Ohjaajalta olisikin toivonut kerronnassaan rohkeampaa lähestymistapaa pelkkien tuttujen ja turvallisten jazz-kappaleiden sekä kertojanäänen käytön sijaan.

Elokuvaan on myös yritetty rakentaa hienovaraisesti perinteistä draaman kaarta keskittymällä päähenkilöiden välisen suhteen muuttumiseen ja lisäämällä siihen painotuksia, joita Kerouacin alkuperäistekstissä ei ole. Riley ja erityisesti karismaattinen Hedlund tekevätkin oivaa työtä rooleissaan. Ongelma on kuitenkin sama kuin kirjallisuusfilmatisoinneissa usein: luettuani kirjan olin itse kuvitellut hahmot aivan eri näköisiksi. Kyseiset näyttelijät tuntuvat sitä paitsi kovin puhtoisilta rooleihinsa – varsinkin Hedlund, ollakseen sellainen sosiopaatti kuin miksi hänet elokuvassa kuvataan.

Hahmojen lievästä kehittelystä huolimatta reilu kaksituntinen elokuva ei monista katsojista luultavasti tunnu suurimman osan ajasta etenevän oikein mihinkään, kun taas kirjan lukeneet eivät löydä siitä odottamaansa potkua. Tuloksena on siis kumpiakin miellyttämätön kompromissi: kuvallisesti näyttävä, yksityiskohdiltaan viimeistelty ja teknisesti taidokas, mutta samalla myös aika hengetön epookki. Pienoiselta pettymykseltä maistuvan elokuvan keskeiseksi ansioksi jää näin pelkkä romaanin tapahtumien kuvittaminen.