Lemmikkien salainen elämä 2 valkokangas

Ihan näppärällä idealla muutama vuosi sitten pienoiseksi hitiksi noussut Lemmikkien salainen elämä (2016) on jäänyt allekirjoittaneelta näkemättä, mutta eipä ole jatko-osaan vaikea hypätä mukaan, semminkin simppelisti lähdetään liikkeelle. Manhattanilaisen Max-koiran elämä on mukavaa ja rutiininomaista, kunnes Maxin omistaja löytää puolison ja perheeseen syntyy lapsi. Kaikki menee uusiksi. Koiran kun täytyy luonteensa mukaan vahtia kaikkea ja kaikkia, kuten kasvavan taaperon turvallisuutta, ja sekös Maxia stressaa. Maailma on täynnä vaaroja.

Elokuvassa irrotellaan muun muassa lemmikkien eläinlääkäripelolla, kun Max täytyy stressireaktionsa takia viedä lääkärin vastaanotolle. Jokaisen koiran inhokki ja nöyryytys, kaulasta pään yli ulottuva muovinen tötterö, joka estää haavojen nuolemisen ja Maxin tapauksessa liiallisen kaulan rapsuttamisen, koituukin Maxin kohtaloksi. Eläinlääkärin odotushuone tarjoaa muutaman mehevän oivalluksen nykyajasta, kun lemmikkienkin jokaista liikettä tarkkaillaan ja pienetkin poikkeamat käytöksessä tulkitaan syvällisesti psykologisiksi vaivoiksi ja diagnosoidaan erilaisina luonnehäiriöinä.

Tähän lähtöjuoneen on ympätty mukaan valkoisen tiikerin kohtaloa julman sirkustirehtööri Sergein käsissä, ja tiikerin pelastusoperaatio luo tyhjää tilaa täyttävät toiminnalliset puitteet yksiulotteiselle tarinalle. Kuten nähtävästi ykkösosassa, ei tässä jatko-osassakaan ole vaivauduttu käsikirjoitukseen juuri paneutumaan, sillä elokuva koostuu lähinnä koohotuksesta tiikerin perässä.

Taukoa kaupungin sykkeestä tuodaan mukaan, kun maalle perheensä kanssa matkustaessaan Max tutustuu sikäläiseen omanarvontuntoiseen Rooster-koiraan. Tämä opettaa Maxia kliseiden hengessä löytämään itsestään sen todellisen maskuliinisen rohkeuden. Kyllä kunnon koiran homma on miesten hommaa.

Lemmikkien salainen elämä 2 (2019) pureutuu siis siihen, mitä lemmikit oikeasti puuhaavat silloin, kun me ihmiset olemme poissa. Lähinnä kissojen ja koirien ominaispiirteitä tyypitellään hymyilyttävällä tavalla eri hahmojen ilmentyminä, jotka etenkin lemmikeistä kokemusta omaavat ihmiset tunnistavat. Turvallisiin sukupuolistereotypioihin osin vielä tuudittaudutaan, sillä kaikenlainen kissamaisuus, oli se sitten maanista tai laiskanpulskeaa, on lähinnä feminiinistä sekä lupsakka että autoritäärinen koiraisuus puolestaan poikamaista.

Rohkea pikkukoira Daisy tosin on etunenässä tiikerinpelastusoperaatiossa, ja huomioitavaa myös on, miten perheen isä huolehtii lapsen nukkumaanmenosta tai tämän kärryretkistä ulkona. Tällaiset seikat eivät välttämättä tunnu merkittäviltä, mutta muokkaavat asenteitamme yhtä kaikki, joustavampaan suuntaan.

Yleisesti ottaen ihmiset loistavat elokuvassa lähinnä poissaolollaan, niin kuin tematiikkaan sopii, mutta venäläiseksi määrätty ilkeä Sergei saa tilaa ja on hahmona pohjanoteeraus. On hämmästyttävää, miten venäläisellä korostuksella puhuva sirkussadisti on voinut mennä tuotantokoneistossa niinkin stereotyyppisenä hahmona läpi. Lopun väkivaltainen niitti ohitetaan myös täysin ongelmattomana ratkaisuna, rangaistuksena, jonka paha nähtävästi ansaitsee.