Mamma Mia! valkokangas

Musikaali herättää varmasti esittävän taiteen lajityypeistä kaikkein voimakkaimpia tunteita sekä puolesta että vastaan. Toiset rakastavat eskapistista musiikin ja tanssin ilottelua sydämensä kyllyydestä, toiset taas eivät voi sietää tahi ymmärtää, miksi kaikenlaiset hahmot ihmisistä eläimiin ja öttivötiäisiin kerta toisensa jälkeen alkavat laulaa ja tanssia tuon tuosta ilman järkevää syytä. Itse kuulun enemmän musikaalin rakastajiin kuin vihaajiin, vaikka jotkut lapsuuden musikaalikokemukset ovatkin ajan saatossa kääntyneet hurmaavista ärsyttäviksi, kestosuosikeista laimeaksi nostalgiaksi.

Abban suosikkikappaleiden ympärille kirjoitettu Mamma Mia! jakaa taatusti katsojat entistä tarkemmin musikaalin rakastajiin ja vihaajiin. Se on nimittäin muotokieleltään perinteinen musikaali isolla M-kirjaimella. Paljon riippuu myös siitä, millainen suhde Abbaan kullakin on. Jos Abbasta ei pidä, on elokuvan katsominen varmasti tuskaa, sillä kaikki suurimmat hitit kuullaan ja esitetään enemmän tai vähemmän camp-hengessä.

Tarina on simppeli, kuten musikaaleissa usein. Sophie (Amanda Seyfried) elelee äitinsä Donnan (Meryl Streep) kanssa hulppealla saarella Kreikassa ja on menossa naimisiin. Donna, joka ylläpitää saarella perimäänsä hotellia, ei ole koskaan kertonut tyttärelleen tämän isästä, mutta löydettyään äitinsä päiväkirjan Sophie päättää kutsua sieltä paljastuvat kolme isäehdokasta häihinsä. Hän haluaa isän löytymisen kautta tietää lisää itsestään, jotta voi kasvaa aikuiseksi.

Draamallisesti ei elokuvassa ole pyörää keksitty uudestaan. Sekä Sophien että Donnan parhaat ystävät ja isäkandidaatit saapuvat pahaa aavistamattomina saarelle, Sophie juonittelee minkä ehtii, ja koko saaren väki touhuaa eloisasti häävalmisteluiden ympärillä. Loppujen lopuksi yllätyksiä, käänteitä ja romanssiakin koetaan, kuten odottaa saattaa.

Tarina etenee Abban tarttuvien diskopop-kappaleiden siivittämänä, ja niitähän riittää. Näyttelijät laulavat itse, ja vaikka he kaikki eivät mitään kultakurkkuja olisikaan, on heidän inhimillinen ja epätäydellinen suorituksensa paljon kiinnostavampaa ja lihaisampaa kuin jos ammattilaiset olisivat dubanneet lauluosuudet. Loppujen lopuksi näyttelijät vielä suoriutuvat osuuksistaan oikein mukavasti.

Mamma Mia! on riehakas ja elämäniloinen, sykkivä ja – uskokaa tai älkää – punk-asenteen omaava elokuva. Show’n varastavat keski-ikäiset tädit, jotka rokkaavat niin, että oksat pois. Elokuva tarttuu pilke silmäkulmassa sellaisiin tabuihin kuin keski-ikää ylittävän naisen seksuaalisuuteen ja haluihin ylipäätään, oman elämän omaehtoisuuteen. Samalla irvaillaan itseironisesti keski-iän kriiseille. Kaiken kruunaa koko kylän naisten yhteinen emansipaationumero Dancing Queenin ympärille rakennettuna. Mikä voisi olla radikaalimpaa tänä päivänä, kun 35-vuotiaille naisnäyttelijöille tungetaan botoxia naamaan, eikä kunnon rooleja, ainakaan Hollywoodissa, enää yli nelikymppisenä tipu?

Raikkaan feministinen tee mitä itse haluat -sanoma levittyy hyväntuulisena koko elokuvan yli, aivan kuin välimerellinen tuulenpuuskahdus. Musiikkia on paljon ja Abban kappaleissa ollaan hyvin uskollisia alkuperäisille sovituksille. Hieman häiritsee, että saaren kreikkalainen väestö on pelkkiä statisteja ja eri aksenteilla englantia puhuvat vaaleahipiät pääosissa. No, ehkä kaikkea ei voi saada, kun elokuvan pääsanoma on jo itsessään muuten yleisestä normista poikkeava. Mamma Mia! muistuttaa hieman Kenneth Branaghin Shakespeare-filmatisointia Paljon melua tyhjästä kaikessa juhlatohinassaan ja paljon lupaavassa tunnelmassaan.

Näyttelijät ovat vallan mainioita. Meryl Streepiä saarensa toimeliaana matriarkkana, haalareissaan ja pora kourassa, ei voi kuin rakastaa. Hän sitä paitsi laulaakin varsin taidokkaasti mutta silti koskettavasti. Julie Walters ja Christine Baranski ystävinä ovat huikeita energiapakkauksia, jotka näyttävät, että elämä ei lopu keski-ikään eikä ikääntyminen ole kuihduttava kirous. Pierce Brosnan, Colin Firth ja Stellan Skarskård ovat hauskoja ja hurmaavia miehiä menneisyydestä. Vilahtaapa Abban biisinikkari Benny Anderssonkin parissa kuvassa.

Musikaali lajityyppinä on pohjimmiltaan puhdasta viihdettä, ja sitä on myös häpeilemättömästi Mamma Mia! Jokin musiikin ja tarinan yhdistelmässä on aina koskettanut katsojia, se saa ihmiset kokemaan jotakin elämää suurempaa. Siitä kertoo sekin, että musikaaleja tehdään edelleen ja ne tavoittavat katsojansa sekä teatterissa että elokuvassa. Viime vuosien suuria menestyksiä on ollut esimerkiksi Chicago ja Moulin Rouge, ja aivan viimeksi Sweeney Todd.

Eskapistinen leikkimielisyys saa tälläkin kertaa sydämen laulamaan, ja jo ihan sen vuoksi, että elokuvan ihmiset näyttävät ikäisiltään ja myös esittävät sellaisia. Kyynikot ja tosikot varmaankin nyrpistävät tälle nokkaansa, mutta pyh, muut nauttikoot lämpimästi tästä riemukkaasta abbailusta, maljannostosta elämälle!