Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa valkokangas

Disney on viime aikoina panostanut suurin satsauksin näytelmäelokuviinsa. Kattaus on pitkälti ollut olemassa olevilla nimikkeillä ratsastamista franchise-elokuvien ja uusversioiden muodossa. Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa tekee nimellisen poikkeuksen tarttumalla satuklassikkoon, josta Disney ei ole aiemmin elokuva-adaptaatioita ulos tehtaillut.

E.T.A Hoffmanin Pähkinänrusentaja ja hiirikuningas novelliin sekä Tšaikovskin säveltämään balettiteokseen pohjautuva elokuva kertoo Klaarasta (Mackenzie Foy), joka päätyy matkaamaan rinnakkaismaailmaan, jonka kuningattarena hänen edesmennyt äitinsä tunnettiin. Neljän valtakunnan välinen tasapaino on vaakalaudalla, kun Mother Gingerin (Helen Mirren) hallinnoimat sotajoukot ovat aikeissa kaapata vallan itselleen. Klaaran täytyy uutena hallitsijana pysäyttää lähestyvä uhka ja palauttaa rauha maahan.

Yhdessä tulevan Maija Poppasen paluun kanssa Pähkinänsärkijä on Disneyn ennakoiva peliliike joulunajan elokuvamarkkinoille. Modernien suurelokuvien tapaan taustalla on jälleen kerran ollut vaiherikas tuotantoprosessi. Alkuperäinen ohjaaja Lasse Hallström sai kuvaukset valmiiksi viime vuoden tammikuussa, mutta oli estynyt jatkamaan studion vaatimia lisäkuvauksia. Ohjaajan penkille astui Joe Johnston, joka on Hallströmin myöntymyksellä saanut lisäkrediitin elokuvan toisena ohjaajana.

Läpi paistaa studion halu muokata kokonaisuutta toimintapitoisemman fantasiaseikkailun suuntaan ja efektivetoinen kohellus rytmittääkin näkyvästi Klaaran matkaa satumaailmassa. Kaiken fyysisen dynamiikan ja pröystäilevän pintakoreuden keskellä hukataan kuitenkin elokuvan ydin. Pähkinänsärkijä jatkaa Disneyn näytelmäelokuvien vaihtelevaa nykylinjaa uhraamalla sisällön ansiot tapahtumien ja näyttävyyden alttarilla. Lopputulos on koreaa sieluttomuutta.

Tarinan sanoma oman paikkansa löytämisestä, sisäisen arvon tunnustamisesta ja menetyksen jättämän jäljen hyväksymisestä jää ohjauksen painotuksissa toissijaiseen asemaan. Temaattinen käsittely on väkinäistä ja läpikuultavan laiskaa. Merkitykselliset kohdat juoksutetaan läpi nopein selauksin, jotta siirtymä seuraavaan tehostepaukutteluun olisi tiiviimpi. Teoksen sisällä sykkivää sydäntä on vaikea paikantaa, kun sitä tukeville elementeille ei anneta tilaa hengittää.

Audiovisuaalisesti komeaa jälkeä Disney kyllä osaa tehdä, eikä Pähkinänsärkijä ole tässä mikään poikkeus. Pyhän Vasilin katedraalia imitoiva Makeismaan kuninkaanlinna ja alun jouluiset maisemat luovat viehättävää tunnelmaa ja väliin jaksotettu balettiosuus herättää ponnettomuuden keskeltä. James Newton Howardin mukaelmat Tshaikovskin alkuperäissävellyksistä tukevat loistokkaita raameja harmonisesti.

Kaunis yleisilme ja hulppea musiikkiraita eivät kuitenkaan peitä kokonaisuuden teknistä kankeutta. Valtakuntien välillä kiehuvaa konfliktia painotetaan toimintaosuuksilla, jotka digitaalipensseleillä maalattuna jättävät ruman jäljen lopputulokseen. Taisteluiden koreografiat ovat auttamattoman kömpelöitä ja yleisilme pahimmillaan tahattoman koominen.

Se, miksi satuklassikkoon pohjautuva elokuva on pitänyt ylipäätään pusertaa tällaisen toimintafantasian muottiin, on kysymys erikseen. Samassa identiteettikriisissä taisteli kahdeksan vuoden takainen Liisa Ihmemaassa, johon mielleyhtymät Pähkinänsärkijän kohdalla vahvasti vetävät.

Kysyntä suursydämiselle kokoperheen jouluisalle satuelokuvalle tuskin on kadonnut minnekään. Vallitseviin trendeihin mukautumalla ja hätäisiä suunnanmuutoksia tekemällä hukataan kuitenkin iso osa tällaisten teosten todellisesta arvosta. Ikävä kyllä aneeminen lopputulos puhuu pitkälti puolestaan