Hypnotisoija valkokangas

Liikunnanopettaja löytyy puukotettuna tukholmalaisen koulun jumppasalista. Suruviestiä viemään lähtevä poliisi löytää opettajan kotoa tapettuna myös tämän vaimon ja tyttären. Perheen poika on henkitoreissaan ja kiidätetään tajuttomana sairaalaan. Suomalaistaustainen rikoskomisario Joona Linna (Tobias Zilliacus) kiinnostuu jutusta ja päättää, että ainoa henkiin jäänyt todistaja, perheensä menettänyt Josef, on saatava puhumaan. Hän löytää avukseen vastahakoisen lääkärin Erik Maria Barkin (Mikael Persbrandt), joka taitaa hypnotisoinnin; ainoan keinon, jolla reagoimattomaan poikaan voitaisiin saada yhteys. Barkilla on kuitenkin menneisyytensä takia omat syynsä vastustella metodin käyttöä. Bark ja vaimonsa Simone (Lena Olin) läpikäyvät lisäksi vakavaa kriisiä ja pian heidänkin perheensä sotketaan juttuun hyvin henkilökohtaisella tasolla.

Hypnotisoijan myötä ohjaaja Lasse Hallström palaa työskentelemään juurilleen Ruotsiin ensimmäistä kertaa 24 vuoteen. Ruotsissa tehty Elämäni koirana (1985) on Hallströmin uran alkupuoliskon merkkityö, josta hän sai aikanaan Oscar-ehdokkuuden. Tämä avasi takuulla paljon ovia ja ohjaaja onkin hankkinut Hollywood-kannuksensa menestyselokuvilla, kuten Gilbert Grape (1993), Oman elämänsä sankari (1999) ja Pieni suklaapuoti (2000).

Hallström on profiloitunut vahvasti humaaniksi tarinankertojaksi, jolle pääosassa ovat aina ihmiset ja näiden väliset suhteet. Ohjaajan edellinen työ, isojen nimien tähdittämä romanttinen mössö Rakkaudesta, unelmista ja kaloista (2011) sai varsin vaisun vastaanoton. Rikosdraamaan tarttuminen oli ehkä yritys uudistua ja kokeilla jotain erilaista. Vielä kun elokuvan taustalla on menestyskirja, voisi kuvitella, että tilanne on konkariohjaajalle varsin nautinnollinen. Ohjaajan kädenjälki näkyy kyllä. Hypnotisoijan keskiössä ovat jännityksen ja action-rymistelyn sijaan ihmissuhteet. Vahinko vain, että kokonaisuudessaan lopputulos on jokseenkin katastrofaalinen.

Salanimellä Lars Kepler kirjoitettu Hypnotisoija ilmestyi Ruotsissa vuonna 2009. Kepler-nimen takaa paljastui kirjailijapariskunta Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril. Kirja on ollut valtava myyntimenestys ja sen käännösoikeudet on myyty lähes 40 maahan. Kirjallisuuskriitikoiden arviot ovat olleet vaihtelevia. Ruotsilla on jo järkkymätön maine hyvien dekkareiden tuottajana.

Pohjoismaalaiseen dekkariperinteeseen kuuluu olennaisesti yhteiskunnallisten asioiden käsittely ja usein päähenkilöiden inhimillinen vajavaisuus. Ruotsalaisia dekkareita on menestyksekkäästi filmatisoitukin jo pitkään. Elokuva- ja tv-sarjamuotoon on kuvattu esimerkiksi Wallander- ja Beck-sarjaa. Varsinaisesti potin räjäytti Stieg Larssonin Millennium-trilogia. Sarjan avaava Miehet, jotka vihaavat naisia kuvattiin ruotsalaisversiona 2009 ja kaksi muuta osaa seurasivat perässä. Vuonna 2011 menestysohjaaja David Fincher ohjasi oman englanninkielisen versionsa, ja näin trilogian päähahmot hakkeri Lisbeth Salander ja toimittaja Mikael Blomqvist lopullisesti nousivat yleiseen tietoisuuteen. Syntyi todellinen pohjoisen dekkari -buumi. Pohjola näyttäytyy pimeänä ja synkkänä maailmankolkkana, jossa ihmisluonnon pahuus puskee esiin karun realistisesti ja välillä veri värjää lumen punaiseksi. Tähän Nordic noir -genren kelkkaan Hypnotisoija koettaa vimmaisesti päästä mukaan. Ongelma on, että kaikki tämä kuvasto on jo nähty moneen kertaan ja niin paljon paremmin ja kiinnostavammin tehtynä.

Elokuvan ongelmat löytyvät pääasiallisesti tarinasta ja käsikirjoituksesta. Se on kuin kokoelma sivujuonia, joiden välillä poukkoillaan miten sattuu: osa lopetetaan päin seinää, osa jätetään täysin auki. Mukaan mahtuu kerrassaan järjettömiä ja absurdeja juonenkäänteitä. Dramaturgisesti ollaan aivan ulalla. Jännitys ja jännite uupuu lähes täysin, ja jos niitä hetkeksikään onnistutaan synnyttämään, lässäytetään tarina pian takaisin monotoniseen tylsyyteen. Kaikki hahmot jäävät tuntemattomiksi pökkelöiksi. Kuvaus on tavanomaista ja säännöllisin väliajoin, lähes pakonomaisesti, väliin leikataan ilmakuvaa talvisesta Tukholmasta. Tällä ei kuitenkaan ole mitään merkitystä. Siinä missä esimerkiksi Stieg Larsson -filmatisoinneissa Tukholma on ikään kuin yksi roolihahmoista ja olennainen osa tarinaa, Hypnotisoija voisi sijoittua aivan minne tahansa. Sen sijaan on ilahduttavaa nähdä hieman Ruotsin Lapin lumisia maisemia ja ne vetoavat varmasti myös kansainväliseen yleisöön.

Syyttävä sormi voidaankin osoittaa oikeastaan kaikkialle muualle paitsi näyttelijäntyöhön. Hallström on saanut ohjattavakseen kiistattoman ammattitaitoisia ja upeita näyttelijöitä, jotka tekevät parhaansa niillä niukoilla puitteilla, jotka heille suodaan. Mikael Persbrandt loisti Susanne Bierin ohjauksessa elokuvassa Kosto (2010) ja todennäköisesti hän nousee lopulliseen kansainväliseen tähteyteen tulevien Hobitti-elokuvien myötä. Läpitunkevine silmineen ja samettisen mataline äänineen Persbrandt sopii hyvin ahdistuneen ja unettomuuden riivaaman hypnotisoijan rooliin. Ohjaaja Hallströmin vaimo Lena Olin on luonut menestyksekkään uran niin Ruotsissa kuin Hollywoodissakin. Hän puhaltaa hyvin henkeä epätoivoiseen Simoneen. Suomalaiselle Tobias Zilliacukselle Hypnotisoija tuo aivan mieletöntä maailmanlaajuista näkyvyyttä. On todella sääli, että hänen roolihahmonsa jää niin etäiseksi ja puutteelliseksi.

Lars Kepler -kirjojen toisen osan Paganini ja paholainen filmatisointi on näillä näkymin valmistumassa vuonna 2014 ja seuraaviakin osia jo suunnitellaan, joten Zilliacus pääsee mahdollisesti tähdittämään vielä lukuisia Joona Linna -filmatisointeja. Jää nähtäväksi, tuodaanko ne kaikki valkokankaalle. Kenties tv-sarja voisi olla toimivampi ja armollisempi tuotantomuoto? Hypnotisoijastakin olisi kenties saatu aikaan viihdyttävän jännittävä sarja, kun juonen- ja henkilöhahmojen kehittelylle olisi ollut enemmän aikaa.

Jostain käsittämättömästä syystä Hypnotisoija on valittu Ruotsin tämän vuoden Oscar-ehdokkaaksi. Kyseessä lienee varsin laskelmoitu peliliike tavoitteena viimeistenkin mehujen puristaminen skandidekkariboomista. Mitään asiaa Oscar-mittelöihin elokuvalla ei ole. Ratkaisu herättää syvän huolen ruotsalaisen elokuvateollisuuden tilasta ja jättää jäljelle epäuskoisen hämmästyksen. Aivan kuten Hypnotisoija-elokuva itsessään.