Pieni suklaapuoti kotikatsomo

Pieni suklaapuoti on kuin satu. Elokuva alkaa kun pohjoistuuli lennättää punaviittaisen Vianne Rocherin (Juliette Binoche) tyttärineen ranskalaiseen pikkukaupunkiin. Viannen tehtävä maan päällä on kulkea kaupungista toiseen levittämässä onnea ja hyvää oloa suklaata tekemällä. Skenaario muistuttaa huvittavalla tavalla länkkäriä: muukalainen saapuu kaupunkiin tervehdyttämään ilmapiiriä. Yhtäläisyydet länkkäreihin loppuvat siihen. Vianne nimittäin parantaa yhteisöä samalla tavalla kuin Ranskalaisen illallisen Babette: ruualla ja rakkaudella. Samoin kuin Ranskalaisessa illallisessa, kyläyhteisö on tiukan uskonnollinen ja ruuasta nauttiminen on kiellettyä. Paitsi suklaallaan, Vianne aiheuttaa pahennusta myös aviottoman lapsensa takia ja siksi, ettei käy kirkossa.

Elokuvan näyttelijäsuoritukset ovat ihan mukiinmeneviä (mm. Lena Olin ujona hakattuna naisena), eikä se ole kokonaisuutena mitenkään erityisen huono. Sillä on kuitenkin tiettyjä heikkouksia: juoni on ärsyttävän ennalta arvattava ja pliisu, eikä siihen voi sillä tavalla eläytyä kuin vaikkapa Ranskalaiseen illalliseen. Siinähän Babetten valmistama juhla-ateria saa sovintoaterian mittasuhteet. Siinä on hartautta ja armoa; koko elokuva on kuin sakramentti. Esimerkiksi tähän elokuvaan verrattuna Pieni suklaapuoti on valitettavasti aika yhdentekevä.

Pieni suklaapuoti on harmiton ja hyvää tahtoa hyrisevä joulutarina. Se ei tapahdu joulun aikaan, mutta sopii erittäin hyvin katsottavaksi naispuolisten sukulaisten kanssa käsi konvehtirasiassa. Se on turvallinen valinta, jos pitää katsoa elokuva sellaisen ihmisen kanssa, joka ei halua ollenkaan vauhtia, väkivaltaa tai järkytyksiä. On tietysti arvokasta, että tällaiseen tarkoitukseenkin tehdään elokuvia, mutta valitettavasti Pienessä suklaapuodissa ei ole edes kovinkaan liikuttavia kohtia. Se tuntuu tehdasvalmisteiselta suklaalta enemmän kuin käsityöltä. Jos elokuvaa vertaisi suklaaseen, se olisi enemmänkin valjua maitosuklaata kuin seitsemänkymmentäprosenttista karkeaa kaakaopommia Kongon varrelta.

Pieni suklaapuoti tapahtuu jossakin kuvitteellisessa "Ranskassa", joka on olemassa vain amerikkalaisten mielissä. Vaikutelmaa tukee se, että elokuvassa ei puhuta ranskaa ja monet ranskalaiset nimet äännetään väärin. Suklaa maistuisi paremmalta ranskaksi, mutta mikä olisikaan amerikkalaisista mukavampaa kuin "ihanan romanttinen" Ranska, jossa kaikki puhuvat englantia? Elokuvasta tulee mieleen Floridan Epcot Centerin "Ranska", jossa puskiin piilotetuista kaiuttimista valuu musette-musiikkia ylisiistien "ranskalaisten" talojen reunustamille aukioille. Viannen puoti ja oikeastaan koko kylä on kuin suoraan Disneylandistä. Vain Mikki Hiiri -rintamerkit puuttuvat. Eikä siinä kaikki: Suklaapuodissa on paljon samaa kuin Disney-animaatioissa. En edes ihmettelisi, jos sitä olisi aluksi aiottu sellaiseksi. Olemme täpärästi välttyneet tanssivilta chilisuklaakonvehdeilta. Huh!

ks. ensi-ilta