Hachiko: tarina uskollisuudesta valkokangas

Tositarinat ovat ihmeellisiä ja koiratarinat ovat vielä ihmeellisempiä. Ihmisestä ja tämän parhaasta ystävästä on kerrottu, kirjoitettu ja kuvattu lukuisia tarinoita, jotka ovat luoneet koirasta yltiöromantisoidun kuvan ihmisen ajatuksetkin lukevana luontokappaleena. Vaikka näiden tarinoiden rakentama mielikuva koirasta on lähinnä absurdi suhteessa koiran arkiseen olemukseen, on tarinoiden ytimessä jotain hyvin aitoa ja todellista, joka koskettaa meistä useimpia.

Se mikä koskettaa, on koiran vilpitön suhde isäntäänsä tai emäntäänsä. Näemme koiran suhtautumisessa ihmiseen sellaista varauksettomuutta ja kyseenalaistamatonta uskollisuutta, mikä ihmisten keskuudessa on äärimmäisen harvinaista. Koiran lojaalius voi parhaimmillaan ylittää inhimillisen ymmärryksen, mikä on omiaan luomaan romantisoitua käsitystä ihmeellisestä olennosta.

Ei siis ole mikään ihme, että japanilainen tarina uskollisesta koirasta on tehty kyynelkanavat avaavaksi elokuvaksi. Todellisuuden Hachiko on pronssinen koirapatsas Shibuyan rautatieasemalla Tokiossa. 1920-luvulla elänyt Hatchi oli erään professorin koira, joka tuli päivittäin isäntäänsä vastaan rautatieasemalle, kun tämä palasi töistä. Eräänä päivänä professori kuoli työpäivänsä aikana, mutta koira jatkoi isäntänsä odottamista uskollisesti kymmenen vuoden ajan. Lasse Hallströmin ohjaamassa elokuvassa, Hachiko: tarina uskollisuudesta, tarina on lähes sellaisenaan siirretty Yhdysvaltoihin.

Japanilaiskertomus pureutuu koiran ja ihmisen välisen suhteen syvimpään ytimeen: uskollisuuteen. Hallström hyödyntää romantisoitua mielikuvaa koirasta ja elokuvakerronnan emotionaaliset konventiot taitavana ohjaajana hän rakentaa Hachin tarinasta vastustamattomasti tunteisiin vetoavan draaman. Koiraa ei elokuvassa inhimillistetä vaan päinvastoin sen myyttistä uskollisuutta vahvistetaan juuri koiramaisuuden kautta.

Tarinoista ja romantisoiduista mielikuvista riisuttuna koiran uskollisuus on kuitenkin vähemmän myyttistä. Se, minkä me ymmärrämme koiran uskollisuutena, perustuu tuhansien vuosien yhteiseloon ihmisen kanssa, jonka aikana koiran kehitys on ollut regressiivistä suhteessa kantamuotoonsa suteen. Koiran hyödyllisyys ihmiselle perustuu siihen, että koira toistaa oppimaansa mieleistä käyttäytymismallia loputtomasti, koska siltä on ajan saatossa kadonnut sen luonnossa elävälle kantamuodolle ominainen kyky hyötysuhteiden arvioitiin. Siinä missä oman ja jälkeläistensä selviytymisen maksimoiva susi luovuttaa tarpeen tullen, koira jatkaa jääräpäisesti tehtäväänsä, koska se osaa lopettaa vasta, kun ihminen antaa sille palkkionsa (saapuu esimerkiksi rautatieasemalle). Suden laskelmointi on meistä usein julmuutta mutta koiran jääräpäisyys taas valloittavaa uskollisuutta. Luonnon näkövinkkelistä susi lienee silti se fiksumpi olento.

Emme kuitenkaan elä villissä luonnossa vaan narraatiokulttuurimme rakentamassa mielikuvamaailmassa. Siinä maailmassa Hallströmin Hachiko-elokuva on kaunis ja koskettava kertomus koiran myyttisestä uskollisuudesta.