Ruokakulttuurit kilpasilla
Kirjafilmatisoinneilla itselleen uran Hollywoodissa luonut Lasse Hallström on pystynyt tuomaan sympaattisiin elokuviinsa usein särmää. Gilbert Grapen (1993) sekä Oman elämänsä sankarin (1999) ohjaaja osaa kuljettaa tarinoita suurten henkilögallerioiden mukana ja taiteilla onnistuneesti imelän siirapin ja koskettavan draaman välillä. Kenties Pienen suklaapuodin (2000) suosion rohkaisemana uusimmaksi filmatisoinniksi on valikoitunut Herkullinen elämä. Mutta jos Pienen suklaapuodin valikoimista löytyi myös kirpeitä makuja, ei Herkullinen elämä niitä pysty tarjoamaan.
Intialainen perhe saapuu pieneen ranskalaiseen kaupunkiin, kun heidän autostaan pettävät jarrut. Äitinsä menettänyt perhe on matkalla etsimään uutta alkua ja kuinka ollakaan pikkukaupungin hylätty ravintola vastaa täydellisesti perheenpään (Om Puri) unelmia perinteikkään intialaisravintolan perustamisesta. Ongelmana on, että kadun toisella puolella sijaitseva ravintola pitää itseään ranskalaisen ruokaperinteen lippulaivana ja sitä tiukalla otteella ohjaava Madame Mallory (Helen Mirren) ei ole kiinnostunut kilpailijoista. Rouvan ottaessa yhteen perheen isän kanssa löytää kulinaarisesti lahjakas poika (Manish Dayal) ranskalaisen keittiötaidon salat.
Elokuvan fokus notkahtaa alun kokkisodan nopeasta tahdista elämänviisauksia etsivään kulinaristiseen filosofisointiin. Tarinaan mahtuu paljon tyhjää ilmaa, vaikka tapahtumat seuraavatkin toisiaan nopealla vauhdilla. Ruuanlaitto on tie kokeiluihin ja lukemattomiin mahdollisuuksiin, mutta samalla tuoksut ja maut muistuttavat menneisyydestä. Vaikka Herkullinen elämä juhlistaa omien juurien tuntemista, arvottaa se ikävästi erilaisia ruoanlaittokulttuureita. Intialainen ruoka perinteineen nähdään loppupeleissä hyvänä pohjana, mutta auttamattoman vanhanaikaisena perinteisen fine diningin rinnalla. Innovatiivinen molekyyligastronomia taas esiintyy kylmänä ja kliinisenä, mikä vahvistaa elokuvan perinteistä maailmaa.
Hallström on kokenut ohjaaja ja saa monikansallisesta näyttelijäkaartistaan irti luontevia roolisuorituksia. Tarinan hajanaisuus tosin unohtaa osan hahmoista miltei kokonaan ja päätarina vuorottelee kömpelösti riitaisan leskipariskunnan ja nuoren kokkilupauksen välillä. Om Purin ja Helen Mirrenin määrätietoista nokittelua on rattoisa seurata, mutta he jäävät nopeasti sivuun, kun elämää syleilevä itsensä etsiminen nousee elokuvan keskiöön.
Erilaisten elokuvallisten tyylien yhdisteleminen luo Herkulliselle elämälle sekavan visuaalisen ilmeen. Kokkisodan kuvalliset viittaukset sairaalasarjojen sekä taisteluelokuvien maailmaan sekä nopea leikkaustahti tuntuvat irrallisilta ja istuvat huonosti vanhanaikaisten vaaleanpunaisena kuultavien auringonlaskujen viereen. Vanhojen Hollywood elokuvien värimaailmaan jäljittelevä visuaalinen tyyli näyttää keinotekoiselta, kun niiden kontrastiksi asetetaan reheviä joennotkoja sekä vilkkaita kauppatoreja. Viimeisen silauksen tähän tyylilliseen tilkkutäkkiin antaa eri keittiökulttuurien eriävät värikoodit ja stilistiset erot. Epätasainen ilme ei auta sovittamaan tarinan poukkoilevaa tyyliä.
Herkullisen elämän kohdalla suurimmaksi ongelmaksi nousee sen imelä sävy. Viime vuosina ohjaajan filmatisointivalinnoiksi valitut kirjat eivät ole tarjonneet yhtä rikasta maailmaa kuin esimerkkisi Annie Proulxin tai John Irvingin kirjat aikoinaan. Rakkaudesta, unelmista ja kaloista -elokuvan (2011) tapaan Herkullinen elämä pyrkii olemaan elämänmyönteinen romanttinen tarina, mutta päälle liimattu keittiöfilosofia tekee lopputuloksesta teennäisen.
Toimituskunnan keskiarvo: 2 / 2 henkilöä
Seuraava:
Brooklynin pojat
Isistä ja pojista kertova tapauskohtainen dokumenttielokuva jää aiheen käsittelyssä latteaksi.
Edellinen: Magic in the Moonlight
Salonkikelpoisesta salapoliisitarinasta ei välity Woody Allenin totuttua otetta.