Eihän suklaan syönti syntiä ole

Joskus entisaikaan oli herrasmiehillä tapana viedä naisystävilleen sopivin väliajoin ruusuja ja konvehteja. Vanha uskomus kaakaoaromin makuelämyksen johtamisesta yhdessä vietettyjen tuokioiden romantiikkaan tulee mieleen ruotsalaisen Lasse Hallströmin (Elämäni koirana, Gilbert Grape) uutuudesta Pieni suklaapuoti, jossa hehkuva äiti ja söötti mikä söötti tytär saapuvat Etelä-Ranskassa sijaitsevaan ihanaan tuppukylään pitämään suklaakauppaa.

Ahdasmielisen kylän asukkaat kulkevat puljun vierestä silmät selällään, tuppaavathan uudet asiat aina vierastuttamaan. Eletään 1960-luvun taitetta. Ruskeat leivokset tuomitaan turhuudeksi ja ihmetellään myös, mikseivät uudet asukkaat kunnioita paastokautta, eivätkä käy messussa. Etunenässä tulokkaita ylenkatsoo yhteisön korkein moraalinvartija, kreivi Reynaud. Kyläläisistä löytyy tietenkin myös pari poljettua toisinajattelijaa, jotka ystävystyvät suklaatädin kanssa ja pääsevät muitta mutkitta mössön makuun ja sen käänteentekevään lumoon.

Entä miten oikein suhtautua romanttiseen draamakomediaan, jossa yritetään keskeisesti kuvata myös vanhan ja uuden kulttuurin välistä selkkausta? Pieni suklaapuoti noudattelee amerikkalaisen tuotantokoneistonsa kahdesta tyypillisestä vastakkainasettelusta sitä toista kuvaamalla uuden kulttuurin kokonaisvaltaisen uskonnollisesti ja vanhan kulttuurin kokonaisvaltaisen luotaantyöntävästi. Hallström laulaa siis elokuvallaan oodia tunteiden vapauttamiselle ja moraalikoodien unohtamiselle. Ei millään pahalla, mutta pitäisikö uskoa, että yhden tomeran tädin tarmolla ja suklaan tuputtamisella valloitetaan koko yhteisön henkinen ilmapiiri peruuntumattomasti, etenkin kun jälkimmäinen johtaa vielä pelkkään ahmimiseen?

© 2000 Miramax FilmsArvoasetelmien konfliktia pyritään kyllä kuvaamaan, kun kylän merkkihenkilöä kuvaavaa patsasta potkaistaan hassusti suutuspäissään tai kun sorrettu aviovaimo uskaltaa vihdoin panna hanttiin hankalalle miehelleen lyömällä tätä paistinpannulla, ja silloinkin niin hassulla pamauksella. Vanhojen, pinttyneiden arvojen tilalle Pieni suklaapuoti tarjoaa nimensä mukaisesti suklaata, joka oikoo tilanteen kuin tilanteen. Tässä mielessä Pieni suklaapuoti lähentelee klassista viatonta satua. Sadunomaisesti kameraa ja lavasteita on toki käytettykin. Katsoja kuitenkin voi myös halutessaan rinnastaa rippituolissa kadutun ja syyllistetyn suklaansyönnin muiden yhä tuomittujen aineiden käyttöön.

Pieni suklaapuoti on saanut peräti kolme Oscar-ehdokkuutta. Oli Oscarien varteenotettavuudesta mitä mieltä tahansa, niin triplanomineeraus näinkin kepeälle elokuvalle on yllättäen suuri yllätys - ja juuri siksi myös hyvä markkinointikikka. Juliette Binochen, Johnny Deppin ja Judi Denchin kanssa viihtyy aina, mutta kokonaisuutena tämä romanttinen, jopa omalaatuiseksikin kutsuttu elokuva on kuin parissa tunnissa ahmittu konvehtirasia - alkuun se näytti niin herkulliselta ja siltä hetken maistuikin, mutta lopulta vatsaan upposi vain suututtavaa kurinaa. Eikä se mikään ihme ole, kun elokuvassa teinipojan kasvot pysyvät suklaasta sileinä ja Erik Satietakin soitetaan kuin jokirotan taskussa sulatettuna.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2,7 / 7 henkilöä