Oman elämänsä sankari kotikatsomo

John Irvingin samanniminen kirja sai ilmestyessään 1985 kuulemma paljolti kuraa päälleen ottaessaan kantaa abortin puolesta - tai niin kuin jenkit sattuvasti sanoisivat, se oli ideologialtaan "pro-choice". Elokuvaversio on ihme kyllä herättänyt samanlaista hälinää. Mutta ehkäpä näinkin alleviivaamaton ja etäisesti viittilöivä raina riittää Yhdysvalloissa herättämään äänekkään enemmistön vihantunteet. Meikäläisestä perspektiivistä katsoen elokuvan aiheita käsitellään niin silkkihansikkain, ettei isoäidilläkään luulisi olevan syytä mutristella huuliaan.

John Irvingin kirjojen tie valkokankaalle on tunnetusti ollut kivikkoinen, varsinkin kun kirjailija pesi kokonaan kätensä edellisestä yrityksestä. Seurauksena oli se, ettei Owen Meanyn nimeäkään saanut lopulta elokuvan otsikoksi pistää. Oman elämänsä sankarin Irving sovitti kankaalle itse, ja ohjaajaksi hän lopulta valitsi meilläpäin suuresti arvostetun Lasse Hallströmin. Kaksikon yhteistyöhän tuotti 7 oscar -ehdokkuutta ja pystin sekä Irvingille että parhaasta sivuosasta palkitulle Michael Cainelle.

1940-luvulle sijoittuva tarina on kirjasta tuttu: Wilbur Larch (Caine) on orpokotia pyörittävä lääkäri, joka palkattomana sivubisneksenä suorittaa abortteja naisille säästääkseen nämä henkarimedisiinarien osaamattomista kourista. Neljäkymmentäluvullahan operaatio oli vielä laiton. Siksi työn jatkajan löytäminen on epävarmaa, mutta Larch on iskenyt silmänsä orpokodissa varttuneeseen nuorukaiseen Homer Wellsiin, jolla on kuitenkin moraalisia epäilyksiä toimenpiteen oikeutuksesta. Ristiriidoista päästäkseen Homer matkaa erään aborttipotilaan kyydissä paratiisimaiselle omenatilalle, jonne hän pestautuu töihin. Seuraa dickensimäinen aikuiseksi kasvamisen kuvaus, viattomuuden menetys petoksen, seksin ja salaisuuksien kautta.

Ehkäpä Irvingin 600-sivuinen eepos on yhtä vaikea filmatisoida kuin esikuvansa Charles Dickensinkin tuotokset. Kerronnassa ei ole oikeastaan minkäänlaisia tahdin muutoksia, aivan kuin Irving olisi valinnut kirjastaan samanarvoisia "blokkeja", jotka on järjestetty jonoksi kankaalle. Jokainen uusi askel näyttää seuraavan ikään kuin pakosta edellistä, silkan kausaliteetin voimalla. Jos voimaa elokuvasta löytyy, sen tarjoavat vakuuttavat näyttelijät, varsinkin Toby Maguire, joka ruumiillistaa hyvin Homerin höhlän kunnollisuuden ja suoraselkäisyyden. Myös Michael Caine on mainio, ja hyvin Oscarinsa ansainnut. Tosin oman teoriani mukaan palkinto on viivästynyt tunnustus Oliver Stonen esikoisohjauksesta Kuristava Kauhu (1980), jossa Caine tekee loistavan roolin, vaikka sitä elokuvaa ei kukaan ole vielä uskaltanutkaan kehua.

Vaikka tunsinkin usein kurkussani omenanpalan (takuulla samaa kokoluokkaa kuin Lumikilla), elokuva säilyttää etäisen ja tarkkailevan suhteen vaikeisiin teemoihinsa: petokseen, insestiin, aborttiin, adoptioon jne. Haluaisin ajatella, että se on kokeneen käsikirjoittajan ja ohjaajan valinta: pallon siirtäminen katsojalle, saarnaamasta pidättäytyminen. Kuitenkin pahaa pelkään, että se on kädenojennus sovinnaisuudelle, intohimon pakollinen vivisektio ryhdyttäessä tekemään mainstream -draamaa koko perheelle.

ks. ensi-ilta