Casanova valkokangas

Kun historian legendaarisin viettelijä rakastuu, pitäisi tarinassa todella olla tunteiden paloa ja säkenöivää intohimoa. Näin ei kuitenkaan ole Lasse Hallströmin Casanovassa, joka jää pinnalliseksi katsaukseksi 1700-luvun haureuden ja harhaopin näennäisesti turmelemaan Venetsiaan. Tarina perustuu löyhästi tositapahtumiin, mutta nykyelokuvien autenttisuuden tavoittelussa fraasilla ei ole enää paljoa merkitystä.

Casanova (Heath Ledger) on tunnettu kyvystään hurmata kenet tahansa nunnista ja neitsyistä kunniallisiin aviovaimoihin, eikä kukaan ole turvassa hänen humalluttavalta charmiltaan. Torjunnan voima on kuitenkin mahtava, koska ainoa kenet Casanova lopulta haluaa omakseen, on reipasotteinen Francesca (Sienna Miller), jonka mielestä lipevä hurmuri edustaa kaikkea sitä, mikä yhteiskunnassa on pielessä. Casanova saa leyhytellä neitokaisen edessä monenlaisia naamioita ja henkilöllisyyksiä ennen kuin tämä on valmis lankeamaan komistuksen pauloihin.

Historiallisissa elokuvissa on viime aikoina ollut selkeä trendi nostaa naiset aktiivisiksi toimijoiksi menneisyyden näyttämöille. Keira Knightleystä oli Kuningas Arthurissa (2004) tehty Lady Guineverenä mitään pelkäämätön soturiprinsessa ja Ylpeydessä ja ennakkoluulossa (2005) hän Elisabethina oli puolestaan moderni feministi. Sienna Miller saa Casanovan Francescana luvan jo olla monipuolisempi – taitava miekkailija, filosofinen ajattelija ja naisten alistetun aseman kyseenalaistaja. Historiallisten elokuvien huonostikäyttäytyvät naiset eivät kuitenkaan voi olla emansipoituneita naisellisten avujensa ansiosta, vaan heidän arvonsa mitataan arveluttavasti maskuliinista fyysisyyttä ja älykkyyttä kuvaamalla.

Miessankarit vastaavasti ovat kokeneet jonkinasteisen arvojen pehmenemisen. Vaatteilla koreilevan Casanovan ja homoseksuaalin Aleksanterin kaltaiset hahmot ovat läpikäyneet feminisoinnin ja muuttuneet lähinnä rakkaushuolien riivaamiksi antisankareiksi. Casanova romanttisena komediana vielä lisää tunnetta historian keventymisestä verrattaessa sitä juuri Aleksanterin (2004) ja Troijan (2004) tyylisiin suurmieselokuviin.

Draaman korvaaminen komedialla ei ole Lasse Hallströmin tuotannossa ollut toimiva ratkaisu. Gilbert Grapea (1993) ja Pientä suklaapuotia (2000) kannatellut vahva draamallinen kerronta ja inhimillisyyden pohdinta ovat Casanovan seikkailuista unohtuneet. Tarinan kulkua ja tunnetiloja ei elokuvassa motivoida, mikä tekee hahmoista etäisiä ja irrallisia. Henkilöt jäävät puvustusta myöten nukkemaisiksi ja Casanovan käytöksen perustelu ongelmallisella äiti-suhteella vaikuttaa väkisin keksityltä ja säälittävältä. Elokuvassa rakkauskin on suurta vain siksi, että katsojalle niin sanotaan.

Oikeasti hurmaavasta Heath Ledgeristä on saatu Casanovana valitettavan vähän irti. Lieneekö taustalla se, että mies on totuttu näkemään historiallisena hurmurina useasti jo aiemminkin. Patriotin (2000) kuohuvaverisenä vapaustaistelijana ja Ritarin tarinan (2001) turnajaismestarina Ledger sai sydämet sykkimään ja hengitykset tihentymään, mutta jostain syystä tietoinen casanovailu ei onnistu yhtä loisteliaasti.

Pukuelokuvalle tyypillisesti valkokankaalla vilautellaan suuren rakkauden teemaa, väärennettyjä identiteettejä ja juonitteluja, mikä tekee Casanovasta lajissaan keskivertoa. Visuaalisesti elokuva on moitteeton, joskin maisemat jäävät välillä turhan kiiltokuvamaisiksi. Tarina kulkee eteenpäin yhtä sulavasti kuin Casanova itse, eikä tylsyys koidu elokuvan kompastukseksi. Paljoa uutta ei kuitenkaan ole tarjottavana ja teemojen käsittelyltä olisi odottanut enemmän ilottelua.