Häätanssi valkokangas

Naisten asema ja naisiin kohdistuva väkivalta ovat viime aikoina olleet esillä muun muassa Intian järkyttävien joukkoraiskausuutisten myötä. Raiskatun marokkolaisnaisen kohtaloon pureutuva dokumentti Häätanssi tuo osansa keskusteluun, jonka toivoisi laajentuvan siihen mittaan, että ihmisoikeuksien maailmanlaajuinen polkeminen siirtyisi lopulta osaksi ihmiskunnan ikävää historiaa. Se lienee kuitenkin idealistista toiveajattelua.

Sivistyneen yhteiskunnan mittarina pidetään sitä, miten yhteiskunta kohtelee heikoimpiaan. Tällä mittarilla Suomenkin mieltäminen sivistysvaltioksi voi joskus vaikuttaa kyseenalaiselta, mutta maailmassa on paljon paikkoja, joissa asiat ovat vielä huonommin. Paljon huonommin.

Marokkolaissyntyinen ja nykyään Suomessa asuva elokuvaohjaaja Mohamed El Aboudi on tehnyt dokumentin kotimaansa vaietuista naisista. Heistä, joita paperittomina ei oikeastaan ole edes olemassa. Dokumentti raottaa tätä kaltoin kohdeltujen naisten maailmaa parikymppisen Hindin tarinan kautta.

Hind raiskattiin teini-ikäisenä ja perhe osoitti häpeää tuottavalle tyttärelleen ovea. Siitä lähtien Hind on pärjännyt omillaan. Paperittomana hänen on käytännössä mahdotonta saada työtä tai asuntoa. Hind asuu alkeellisessa murjussa ja tienaa elantonsa häätanssijana, joiden ihmisarvo ei marokkolaiskulttuurissa juuri poikkea prostituoidusta. Nuoresta iästään huolimatta Hindillä on kaksi lasta, jotka hän on joutunut antamaan pois. Dokumentin aikana Hindille syntyy kolmas lapsi, jonka hän aikoo pitää ja elättää itse.

Luettuna Hindin kohtalo ja tarina riipaisevat. Kuvien voimalla dokumentti ei kykene samaan. Päähenkilön ja hänen kohtalotoveriensa ahdinko jää emotionaalisesti etäiseksi. Syy todetaan jo itse dokumentissakin. Ulkomaalaisista koostuva kuvausryhmä sai kameroihin tottumattomat ja ulkomaalaisiin varauksella suhtautuvat marokkolaiset varpailleen.

Esimerkiksi suomalaisista tehdyissä dokumenteissa on tottunut siihen, että kameralla päästään hyvinkin lähelle ihmistä ja jopa syvälle hänen sisimpäänsä. Marokkolaiset esittävät kameran edessä teatteria. Tämä näkyy kaikissa kohtauksissa, joissa Hind on tekemisissä muiden ihmisten kanssa. Emotionaalisen vaikuttavuuden ja reaalisen uskottavuuden kannalta dokumentille on ongelmallista, kun kuva ei välitä todellisuutta ja kaikki ovat siitä tietoisia. Välillä väistämätön vaikutelma on, että oleellisia asioita jätetään näyttämättä.

Toisaalta kuvaa voi lukea monella tavalla. Häätanssissa se edellyttää perustietoja niin arabikulttuurista kuin islamista ja ennen kaikkea vallitsevista kulttuurisista tavoista ja käytänteistä. Muutoin dokumentin tapahtumat näyttäytyvät helposti vain kaoottisilta. Elokuvan ongelma onkin, ettei se välitä ja kerro riittävästi vallitsevasta kulttuurista vaan keskittyy Hindin tarinaan. Aihekäsittelyn pyrkimyksenä on yltää mikrotasolta makrotasolle. Jos kulttuurien välinen raja-aita on vastaanottajan positiossa liian korkea, makrotaso jää saavuttamatta ja pelkkänä yksilökertomuksena Häätanssi jää etäiseksi. Paljon on kiinni katsojasta.

Varsinkin kohtaukset, joissa Hind tapaa perhettään, ovat kaikessa teatterissaan paljastavia. Sisaret ovat vilpittömän iloisia Hindin näkemisestä. Voimakkaat reaktiot lienevät paljolti seurausta siitä, että he tiedostavat jälleennäkemisen olevan mahdollista vain läsnä olevien kameroiden ansiosta. Saman tulkinnan voi tehdä Hindin äidin reaktiosta, kun hän toisessa tapaamisessaan iloitsee lapsenlapsensa näkemisestä.

Teatterin takaa on aistittavissa kohtaamisiin liittyviä aitoja tunteita, vaikka dokumentti toisaalla linjaa perheen kielteistä asennoitumista. Tunteet ovat teatraalisesta esiintymisestä huolimatta kahlehdittu vallitsevan kulttuurin käytänteisiin, jotka viime kädessä määrittävät sen, miten ihmiset käyttäytyvät ja heidän odotetaan käyttäytyvän. Dokumentin karikko onkin siinä, ettei se kuvillaan pysty täysin kertomaan sitä, mitä tekijät haluaisivat ja mihin aihe antaisi mahdollisuuden.

Onko ongelma dokumentissa, sen tekijöissä, kohteissa vai katsojissa? Ei kenessäkään ja kaikissa. Häätanssi on hyvä esimerkki siitä, miten elokuva on aina kulttuurin tuote, josta tehtävät luennat ja tulkinnat ovat vahvasti vastaanottajan maailmankuvaan ja kulttuurin sidottuja erityisesti silloin, kun tekijät eivät ole syystä tai toisesta kyenneet sisällyttämään teokseensa selkeää tulkintakehystä.

Eri kulttuureihin ja ihmisoikeuskysymyksiin vähänkin perehtyneelle Häätanssi on vähintäänkin kiinnostava puheenvuoro maailmanlaajuisesti tärkeään aiheeseen ja epäkohtaan, kun taas rajautuneemmasta näkökulmasta ilman tarvittavaa kulttuurista tulkintakontekstia päähenkilö kohtalotovereineen saattaa näyttäytyä vain omaa surkeuttaan valittavina pilvenpolttajina.

Teknisesti dokumentti on moitteeton. Varsinkin Marita Hällforsin vangitseva kuvaus tekee Häätanssista esteettisesti eheän elokuvan, jolla nykytilanteessa on potentiaalia laajempaankin kansainväliseen levitykseen. Tulkintaan liittyvästä ongelmallisuudestaan huolimatta kyse on tärkeästä dokumentista.