The Rivals of Amziah King valkokangas

Filmihullut huomaavat usein jossain vaiheessa, että elokuvien kokemisen rutiini on johtanut paatumiseen. Harva asia rainoissa saa enää reagoimaan voimakkaasti, toimi se tai ei. The Rivals of Amziah King sisältää alkupuolellaan hetken, joka sai tämän katsojan lyömään kädet suulleen kuin Kevin McCallister, silkasta järkytyksestä. Tuli sen jälkeen mitä vain, oli elokuva ansainnut huomioni.

Tämä ei ole ainoa shokki tai käänne tarinassa yhteisöstä, rikoksesta ja mehiläisistä. Amziah Kingin (Matthew McConaughey), musiikkia rakastavan hyväsydämisen mehiläisfarmarin elämä ottaa alati uusia uria. Ehkä keskeisin niistä on Kateri (Angelina LookingGlass), hahmo entisestä elämästä. Rikoksen pistäessä tämän yhteisön kaaokseen, kaatuu Katerin kontolle oikaista vääryys.

Kaikki tämä kuulostaa kiehtovalta. Toteutus ei suurelta osin täytä näitä saappaita, ei edes lähelle. Käsikirjoituksen vajavaisuudet ovat yksi syistä miksi. The Rivals of Amziah King on rytmitetty kuin tv-sarja, sidoksisuus on hukassa siihen pisteeseen asti, että useasti joudutaan leikkaamaan mustaan. Tiiviin ensimmäisen vartin jälkeen kohtaukset erillistyvät episodeiksi, jotka voisi näyttää eri järjestyksessä menettämättä paljoa.

Rytmityksen heikkous korostuu erityisesti, koska elokuvassa on kerta kaikkiaan liikaa kaikkea. Reilu parituntinen hunajan ja mehiläisten yksityiskohdista, rikostutkinnasta, yhteisöstä konkreettisesti ja symbolisesti, rönsyillen tästä vielä kaikenlaisiin sivuhuomioihin ja laajaan hahmokatraaseen vaatisi todellisen mestarin sitomaan kaiken yhteen. Salanimellä elokuvan käsikirjoittanut ja omallaan sen ohjannut Andrew Patterson tuntuu rakastavan luomaansa maailmaa niin kovin, että ei suostu karsimaan sitä millään ehdolla. Hyvä tietenkin luottaa luomuksiinsa, katsojana ylitäyttö kuitenkin toimii esteenä maailmaan uppoutumiselle.

Tästä jäi mainitsematta vielä yksi asia, ehkä koko elokuvan hallitsevin juonne: musiikki. The Rivals of Amziah King on lähestulkoon läpisävelletty, ennen kaikkea bluegrass-tyylillä, jota myös Amziah ystävineen esittää. Musiikillinen DNA jakaa yhteisen kantaisän Voi veljet, missä lienet? (O Brother, Where Art Thou?, 2000) kanssa. Molempien lopputeksteistä löytää T-Bone Burnettin, periyhdysvaltalaisen musiikin sanansaattajan Hollywoodissa.

Onni on, että elokuvaa on osin miellyttävää katsoa silloinkin, kun se ei tee mitään narratiivisesti oivaltavaa. Keltainen pääväri tuo mieleenpainuvan sävyn, ja eri ympäristöille ja vuorokaudenajoille on luotu onnistunut erottelu. Päivien heleä valo tuottaa rauhallisuutta, öiden ja sisätilojen voimakkaampi keltainen houkuttelee hämärähommiin.

Samaa taidokkuutta ei muusta kerronnan koneistosta nouse. Leikkausrytmi on kiireisempi kuin pölyttäjä heinäkuussa, liian paljon on taas pistetty epäkiinnostavien lähikuvien varaan. Erityisesti avainkohtaus Amziahin kotona on hämmentävän ahdas ja katkonainen, kun sen tarkoitus on luoda kuuluvuuden ja yhdessä tekemisen vaikutelma.

Paljon kiinnostavia valintoja tehdään The Rivals of Amziah Kingissä. Moraalisesti monisäikeisiä, rikollisia, sydämellisiä, tyhmiä kuin saapas. Elokuvan suuri rikos on, että nämä valinnat ja niiden suhteet jäävät perin tutkimattomiksi. Amziah on hilpeä veikko, jonka taakse katsetta ei päästetä. Rikostutkinta etenee niin suoraviivaisesti, että mitään mysteeriä ei synny. Ja Kateri, joka tekee kyseenalaisimmat valinnat, selviää loppuun asti samaistumispintana todellisen ihmisen sijasta. Patterson on rakentanut liian nätin maailman, jotta antaisi todellisuuden liata sitä.

The Rivals of Amziah King rakastaa hahmojaan, tarinoitaan, musiikkiaan ja vapautta kertoa tarinansa vähän sinne päin. Se rakastaa näitä asioita aivan liikaa. Syvimmällä tasolla se on naiivi potretti Amerikasta, jonka siloteltuun profiiliin ei mahdu purevaa kritiikkiä tai todellista pohdintaa. Loppupuolella McConaughey julistaa, että kukaan ei ole täysin hyvä tai paha. Kunpa elokuva todella uskoisi tähän. Se haluaa vain hengailla tyyppien kanssa, joista on jo päättänyt meidänkin tykkäävän.