8 MM valkokangas

Tom Welles (Nicolas Cage) on kaikin puolin keskivertoheppu. Hän asuu keskivertotalossa kera keskivertokotiäitivaimonsa (Katherine Keener) harrastaen vällyjen alla häveliäästi keskivertoseksiä – mikä merkitsee myös sitä pakollista pinnasängyssä rääkyvää keskivertohedelmää. Hän ajaa keskivertoperhefordia ja pukeutuu keskivertopukuun, ja kaiken tämän keskivertolystin hän rahoittaa yksityisetsivänä selvittelemällä hienotunteisesti ökyrikkaille tyypillisiä kulissientakaisia keskiverto-ongelmia, siis aviorikoksia ja sen sellaisia.

Tasaiseen keskivertoarkeen tulee kuitenkin vaihtelua, kun vastahaudatun teollisuuspohatan leski (Myra Carter) tarvitsee Tomin palveluksia. Ryhdikkäänä tunnetun vainajan kassakaapista on löytynyt 8 mm:n filmille kuvattu snuff-elokuva eli tässä tapauksessa nuoren tytön raiskaus ja murha. Totta vai elokuvaa? Mitä tytölle todella tapahtui? Siinä Tomin toimeksianto, ja jos tämä olisi videoelokuvan takakansi, niin tästä tilanteesta mainittaisiin alkavaksi synkkä matka ihmismielen salattuihin ja pimeimpiin syövereihin...

Ja tätä matkaa kuvaa erinomaisesti elokuvan nimi, käsitteleehän 8 mm kaikkea standardista poikkeavaa, ’normaaliuden’ tuolla puolen mädäntyvää saastalandian ikiomaa sontaläjien sontaläjää, joka on kaikkea sellaista, mikä on syytä visusti kätkeä kulissien perimmäiseen ja pimeimpään nurkkaan. Tässä tapauksessa kassakaappiin – pandoran lippaaseen – jonka avautumisen on tarkoitus huuhtoa sankarimme mennessään. Ja huuhtoisikin, jos kyseessä olisi edes hiukankin rohkeampi elokuva.

Tyylikäs alku, tyylitön loppu

Alku on lupaava. Tarina etenee tyylikkään synkeästi mustan elokuvan sävyillä tummennettuna, mutta kuitenkin jalat maanpinnalla arkirealistisesti. Huomioikaa erityisesti Tomin ja kadonneen tytön kovia kokeneen ja surun murtaman sekä vähittäin alkoholisoituvan äidin (Amy Morton) kohtaamiset. Näin puoliväliin saakka, minkä jälkeen 8 mm nuljahtaa tuttuun ränniin teknisesti sujuvaksi, mutta perinnäisillä perhearvoilla kyllästetyksi ja helpoilla sosiaalisilla ratkaisumalleilla varustetuksi, väsyttävän tavanomaiseksi väkivalta- ja kostotarinaksi.

8 mm:n perimmäinen ongelma on sen turvallisuus ja sovinnaisuus. Kaikki elokuvan paljastama ja tirkistelemä törky erotetaan tiukasti keskivertomeikäläisen maailmasta. Se ei kerro mitään sinänsä vakavasta kysymyksestä eli pornoteollisuuden monitahoisesta asemasta ja kytkeytymisestä ympäröivään yhteiskuntaan vaieten samalla ennen kaikkea oikeista ihmisistä eli niistä, jotka systeemistä hyötyvät, sitä kuluttavat ja siihen hukkuvat. Samalla elokuva niputtaa kaikki hiukankin normaalista 69-tyylisestä heteroseksistä poikkeavat samaan syntisäkkiin. Eli homot ja s/m-leikeistä nauttivat aikuiset naulataan samaan ristiin lapsipornon kuluttajien kanssa.

Tälle elokuvalle pornoteollisuus, ja yleensäkin standardista poikkeava erilainen seksuaalinen käyttäytyminen, on oma irrallinen todellisuutensa – friikkien, hullujen ja hylkiöiden maastoa – jonka kita on koko ajan auki nielaistakseen rikkinäisten perheiden kiltit ja viattomat lapset. Ajatuskin, että meidän keskiluokkaisen ja normaalin perheen mukava ja työssä käyvä isi olisi yksi näistä huuliaan lipovista hirviöistä, on 8 mm:lle kovin vieras. No tottakai, eihän potentiaalista, maksavaa elokuvissa kävijää voi säikäyttää puhumalla mahdollisesti heistä itsestään.

Sankarit ja pedot – uhrit ja sekot

Elokuvan asetelman synnyttää reppanasilmäisen ja yksi-ilmeisen Nicolas Cagen esittämä Tom Welles. Hän suhtautuu näkemäänsä toisaalta tutkimuskohteena ja toisaalta keskiluokkaisen isällisesti ja inhon sävyttämänä yksiulotteisen moralistisesti. Hän tarjoaa tahrattomana pysyvän ja turvallisen – lue viihdyttävän – samastumiskohteen, joka toimii katsojan sijasta poliisina, tuomarina ja teloittajana. Hän on Amerikan moraalisen selkärangan puhtoinen henkilöitymä ja vahtikoira eikä elokuvan kuluessa siitä ytimeltään muuksi muutu.

Asetelmaa alleviivaa myös elokuvan yliammuttu petogalleria (esim. Peter Stormare). Kenenkään taustoja ei selitellä sen kummemmin. He ovat hirviöitä, koska he ovat hirviöitä. 8 mm:n paha ei sikiä tästä maailmasta ja osana ympäristöä, vaan pahuus on syntymävika. Ja siksi helposti tunnistettava ja hyvästä eroteltava. Onneksi Hollywoodin yhteiskuntafilosofeilla on ongelmaan maksavaa elokuvayleisöä hivelevä näppärä lääke: "Tapetaan ne kaikki!"

Samoin pornoteollisuuden hyväksikäytettävät uhrit, joita tässä edustaa erityisesti Tom Wellesin tutkimuskohde (Jenny Powell), ovat luonnollisesti yksiulotteisia. He ovat rikkinäisten perheiden haavoittuvia enkeleitä, jotka tahdottomasti ovat ajautuneet niljakkaiden setien pumpattavaksi. Ehjän ja turvallisen ydinperheen kultakutreilla ei tämän elokuvan mukaan sen sijaan ole hätäpäivää. Toisaalta yhtä vähän yllättää, että myös pornotuotoksien hyväksikäyttäjät paljastuvat yksiselitteisen poikkeaviksi, hämyisiä pornokujia vaeltaviksi luusereiksi tai ökyrikkaiksi, joiden kaapista luurangon sijasta löytyy snuff-filmi. Ja vain siksi, että heillä on mahdollisuus siihen.

8 mm:ä paljastuukin amerikkalaisen ydinperheen ja keskiluokkaisen keskivertoelämänmenon tekopyhäksi pönkittäjäksi. Se on halpahintainen ja laskelmoiva amerikkalaisen keskiluokan perhearvoja - ja lompakkoa - nuoleskeleva sinänsä sujuvasti rullaava tuote. Se on elokuva, jonka helpon ratkaisun sylistä on helppo mennä ottamaan ’yhet’ ja kiekua tätimäisesti ’voi kauheeta’ ja murahdella miesmäisesti ’munat niiltä pitäis kuohia’. Samaan aikaan, kun kakarat palelluttavat puolisammunutta takamustaan perjantaiyön pakkasessa.

Kunpa elokuvassa olisi edes kerrankin kunnolla leikitty kysymyksellä, ottaako pornoluolan eritteen tuoksuisessa hämyssä seikkailevalla Tom Wellesillä kertaakaan eteen ruoskan napsahtaessa paljaalle pyllylle. Mitä elokuvasta olisi tullutkaan, jos se olisi lähtenyt etsimään meidän jokaisen yläkerran lepakkoluolan kosteissa onkaloissa kutittelevia kakkaleikkejä? Ohitse keskiluokkaisen ja turvallisen tossunkulutuksen. Tällainen olisi ollut kuitenkin liian vaarallista Nicolas Cagen tähtiasemalle sekä liian rohkeaa Joel Schumacherille, tuolle Hollywoodin keskiverrolle junttapaalupuusepälle.