Keltaiset kirjeet valkokangas

Taiteilijat ja ajattelijat poliittisessa puristuksessa. Aihe on viimeaikaisen elokuvallisen tietoisuuden pinnassa. Yes (Ken, 2025) sinkoilevan karnevalistisesti, Eagles of the Republic (2025) jännityksen ja juonittelun keinoin, ja nyt Keltaiset kirjeet pohtii luovan työn roolia röyhkeyden määrittelemässä hetkessä.

Aziz (Tansu Biçer) ja Derya (Özgü Namal) ovat Turkin kulttuuripiirien veitsenterävällä huipulla. Parin kompromissiton suhtautuminen kotimaahan ja sitä suuntaaviin tahoihin ajaa heidät hankalaan tilanteeseen, jossa ennestään vaikea trapetsinumero, poliittisen taiteen tekeminen sitä karsastavalle yleisölle, muuttuu sietämättömäksi. Taide, arvot ja maailmankuvalliset erot kärjistyvät kuvaksi maasta, jossa voittaminen on mahdollista vain muiden ehdoilla.

Ohjaaja Ilker Çatakin edellinen elokuva, Suomessakin nähty Opettajainhuone (Das Lehrerzimmer, 2023), esitteli mitä jännitteen rakentaminen voi nykyelokuvassa parhaimmillaan olla. Ennen kaikkea sen tilankäyttö on jotain, mikä myös Keltaisissa kirjeissä viehättää. Paljon hahmoja ja informaatiota mahdutetaan syvyys- ja leveystasoissa kuviin, mahdollistaen näyttelijöiden saumattoman yhteispelin jaetussa tilassa. Entistä useammin elokuvat on kudottu yhteen lähikuvista ja eristetyistä yksilöistä leikkauspöydällä – Çatakin elokuvissa otoissa itsessään on tilaa elämälle.

Älykäs toteutus yksittäisten kohtausten tasolla ei aina pysty kohottamaan teoksen tarinallista antia. Ilmeisin näistä on teoksen pyrkimys kääntää vinoon ja kyseenalaistaa joitakin lähtökohtiaan. On ihailtavaa, että Derya ja Aziz halutaan asettaa ripille kulttuurielitismistä, joka kytee heidän suhteessaan taiteen tekemiseen. Heitä ei suostuta näkemään vain uhreina, vaan myös virheitä tekevinä toimijoina tilanteesta toiseen.

Käsikirjoitus ei kuitenkaan taivu näin pitkälle kahteen suuntaan. Tarina työmahdollisuutensa menettävistä taiteilija-akateemikoista ei täysin pysty perustelemaan, miksi juuri heistä on kerrottava, mitä juuri tässä koettelemuksessa on sellaista, jota emme olisi nähneet taiteessa ja elämässä aiemmin. Kertomus riitautuvasta perheestä taas kariutuu melodraaman aalloilla: miten ja mihin päähenkilöt päätyvät emotionaalisesti ei näyttelijöiden osaamisesta huolimatta ole uskottavaa tai järin kiinnostavaa. Pakolliseen huuto-osuuteen päästessä tuntuu tarina olleen väärällä uralla jo tovin.

Muoto on muutenkin ongelma elokuvassa, jonka yli kahden tunnin pituus kattaa paljon materiaalia, joka jää tyngäksi kuin kitukasvuinen koivu. Päähenkilöiden teinityttären Ezgin roolissa vakuuttava Leyla Smyrna Cabas olisi ansainnut parempaa kuin olla vanhempien huolenaihe. Azizin hankalaksi muodostuva suhde yliopistokollegoihin ei saavuta kliimaksia. Kaikki valahtaa loppuun, jossa elokuvakin tuntuu henkäisevän syvään, kun ei enää joudu murehtimaan sen avointen ja kehittämiskelpoisten kysymysten selvittelemisestä.

Keltaisien kirjeiden olisi toivonut ennen kaikkea uppoutuvan enemmän psykologiseen tutkielmaan, pelata perspektiivillä. Höttöinen fokalisaatio liukuu elokuvan edetessä Azizista Deryaan, koherenttia kehitystä tästä ei kuitenkaan muodostu. Mitä enemmän näitä hahmoja näkee, sitä vähemmän heidän toimintaansa uskoo. Tietoista metakommentaaria kulttuurivaikuttajista vai epätyydyttävää kerrontaa, tästä voit päättää itse.

Keltaiset kirjeet on vakavasti otettava, aikuisille tehty, monin tavoin pätevä elokuva. Nämä ovat hyveitä, joita näinä elokuvataiteen synkkinä aikoina ei ole vähätteleminen. Liiaksi se kuitenkin saa katsoessa mielen ajelehtimaan siihen, mitä voisi olla enemmän kuin todelliseen tuotokseen. Oli se teatraalisten tyylikeinojen hyödyntämistä ilman tyydyttävää lopputulemaa tai sivuhahmojen esittelemistä yksinomaan mekaanisia tarpeita varten, Keltaiset kirjeet näyttelee numeronsa ottamatta tarvittua uskonloikkaa.