Resident Evil valkokangas

Pelimekaniikan siirtäminen elokuvalliseen muotoon on ollut lähtökohtana useissa moderneissa videopelien elokuvasovituksissa. Capcomin PlayStationille vuonna 1996 luoma kauhuvaikutteinen selviytymispelisarja Resident Evil siirtyi valkokankaalle jo vuonna 2002 ohjaaja Paul W. S. Andersonin ja näyttelijä Milla Jovovichin yhteistyönä aloittaen kokonaisen, ei niin taiteellisesti kunnianhimoisten, kauhutoimintaelokuvien sarjan.

Nyt aiheen pariin on päässyt kauhuhitti Weaponsin (2025) ohjannut Zach Cregger, joka sovittaa pelin maailman vapaasti uudelle sukupolvelle elokuvassaan Resident Evil (2026). Sairaalan lääkintälähetti Bryanin (Austin Abrams) yhden illan työkeikka lumen saartamaan Raccoon Cityyn muuttuu veriseksi selviytymiskamppailuksi virusepidemian mutatoimien zombien keskellä.

Suoraviivaisen ja minimalistisen selviytymiskauhun lähtökohta on sekä Creggerin elokuvan suurin vahvuus että pidemmän päälle myös sen heikkous. Bryanin kujanjuoksua alusta loppuun seuraava elokuva jää tehokkaasti toteutetun ilmaisumuotonsa vangiksi. Elokuvassa käytetään paljon ammuntapeleistä tuttua ensimmäistä persoonaa, joka vietiin äärimmilleen jo Hardcore Henryssa (2015).

Yhdysvaltojen keskilännen vuoristossa sijaitsevasta Raccoon Citystä ja sitä ympäröivästä lumisesta erämaasta on luotu visuaalisesti kiinnostava ympäristö, joka paljastuu keinovalojen kylmässä sekä auton takavalojen verenpunaisessa hohteessa. Dariusz Wolskin kuvaus rakentuu taidokkaista kamera-ajoista ja äkkijyrkistä kuvakulmista, mutta edes tyylikäs visuaalinen ilme ei onnistu pelastamaan sisällöltään köyhää elokuvaa.

Vahvatunnelmaisen pohjustuksen jälkeen elokuva jää kiertämään omaan oravanpyöräänsä, jossa Bryan pyrkii selviytymään eteensä tulevista yhä verisimmistä kohtaamisista lohkaisten samalla vitsejä tilanteensa toivottomuudesta. Lyhyestä kestostaan ja iskevästä ilmaisustaan huolimatta narratiivi alkaa toistaa itseään.

Käytännössä yhden miehen show’hun tuodaan pelien lorea Umbrella Corporationin pieleen menneestä virustutkimuksesta hyvin päälle liimatulla ekspositiolla Paul Walter Hauserin esittämän yhtiömiehen kautta, jonka suojelijana Kali Reis toistaa kovan poliisin roolinsa True Detective: Night Countrysta (2024). Siinä missä Andersonin sijoitti Resident Evilinsa maanalaiseen tutkimuskeskukseen, Creggerin elokuvassa ollaan vahvasti maanpinnalla sekä tuhoutuvan kerrostalon huipulla.

Creggerin ja Shay Hattenin käsikirjoittaman Resident Evilin tunnelma on kuin Fargon (1996) lumen keskellä sekoilevat idioottipalkkamurhaajat olisivat joutuneet zombiepidemian keskelle. Dialogi on lapsenomaista eikä Abrams saa hahmoonsa samanlaista tarttumapintaa kuin Weaponsin nuoreen narkkariin. Isäksi tulemisen kipupisteet häilyvät temaattisena lankana taustalla, mutta jäävät vaisuiksi, koska aihetta demonivauvoineen on käsitelty niin paljon paremmin jo David Lynchin Eraserheadissa (1977).

Hirviöefektit taas ovat ison budjetin elokuvalle yllättävän heikkolaatuisia ainoastaan maskeerauksen onnistuessa ajoittain vakuuttamaan tartunnan saaneiden kuvauksessa. Sairaaloissa vaeltelu muistuttaa Lars von Trierin Valtakunta-sarjaa (Riget, 1994–2022), mutta ilman samankaltaista pahuuden tuntua. Loppuratkaisu taas on virkistävästi Hollywood-elokuvalle poikkeuksellisen häijy.

Tuoreelta tuntuneen Weaponsin jälkeen Creggerin Resident Evil on selkeästi pettymys, vaikka sarja uudelleen käynnistetäänkin paremmin kuin 2000-luvun alussa. Idiootin päähenkilön isäksi tulemisen pelkoa selviytymiskauhuun yhdistävä elokuva vakuuttaa lähtökohdiltaan ja kuvaukseltaan. Narratiivin kujanjuoksun jää kuitenkin vain märäksi läntiksi kadulle.