Oasis: Don’t Look Back in Anger valkokangas

Wibbling Rivalry (1995) on paras single maailmassa, joka ei sisällä lainkaan musiikkia. Merkkiteos sisältää vajaan vartin verran Oasis-yhtyeen säveltäjän ja kitaristin Noel Gallagherin ja laulajan, tämän veljen, Liam Gallagherin riitelyä. Kyseessä on koominen mestariteos, jossa veljesten nokittelu on samanaikaisesti pohjattoman typerää, periaatteille omistautunutta ja verbaalisesti yllättävän oivaltavaa.

Tästä kesti vielä 15 vuotta lopulliseen välirikkoon, joka hajotti yhtyeen – se oli kuitenkin ollut raunio jo vuosituhannen vaihteesta. Kesällä ’25 mahdoton kuitenkin tapahtui, ja Oasis palasi keikkalavoille, jopa niin lähellä alkuperäistä kokoonpanoa kuin voisi kohtuullisesti toivoa. Kiertueen huomattavat lippuhinnat nostattivat närää, ehkä osin tämän vuoksi siitä voi nyt nauttia muiden makupalojen kera dokumentissa Oasis: Don’t Look Back in Anger, joka tarjoaa huippuja ja laaksoja.

Rakenteeltaan Don’t Look Back in Anger on sekoitus kiertuedokumenttia, historiikkia ja pohdintaa yhtyeen merkityksestä erillisille faneille. Tämä ei ole todellakaan epätavallinen saati toimimaton sekoitus klassikkoyhtyeitä dokumentoidessa. Eri moodien karkea erottelu tuottaa kuitenkin toisinaan yskähtelevästi episodimaisen vaikutelman.

Varsinkin elokuvan jälkipuoliskolla on hukattua momentumia, kun biisien temaattiset alustukset saavat ylimitoitettua huomiota. Kaipa Oasis-elokuvaa on pakko tehdä jossain määrin biblikaalisuus edellä, kahden tunnin kesto on tässä kuitenkin rampin sijaan este suuruudelle. Noin 100 minuutin muodossa vain oleellinen jäisi lavalle.

Mutta ne huiput. Kuten kiertueen settilistoihin perehtyneet tietävät, paino on lähes täysin yhtyeen 1990-luvun tuotannossa. Hyvä niin, sillä sitä parempaa musiikkia, ainakaan tämän kriitikon mielestä, ei stadionkeikalle ole. Cigarettes & Alcohol, Slide Away, Some Might Say ja muut ikivihreät räjähtävät äänentoistosta pikkaisen kovempaa kuin olohuoneessa. Suosittelen teatterien äänenvoimakkuuksista huolestuneita varaamaan mukaan korvatulpat.

Siinä missä musiikki ja äänen taltiointi on superlatiivista, harjoitusten ja konserttien visuaalinen toteutus on kaksijakoisempi juttu. Selkeä ja tarkka kuvaus esiintyjistä edestä ja sivuilta tuottaa läpileikkauksen tunteisiin, jotka eivät varmasti ole kulkeutuneet edes yleisölle yhtä kirkkaina. Erityisesti Noelin jännittynyt ensimmäinen keikka ja herkistyminen harjoituksissa ovat hienoa materiaalia. Toisaalta, vaikka yleisön aaltoilu onkin saatu hienosti kuviin, lavan tarkka käsittely ei tuota ”wau”-kokemusta kuin olisi paikalla, toisin kuin vaikkapa Martin Scorsesen Shine a Light (2008).

Kaiken liikkeelle potkaiseva pikakelaus yhtyeen vaiheista on kai välttämätön teatteriin eksyneille. Laadultaan se on jotain mitä voisi aivan hyvin löytää YouTubesta. Alustus paluukeikkaan taas hyödyntää oivallisesti kulissien takana kuvattua materiaalia ja rakentaa aitoa nostetta yli vuosi sitten tapahtuneeseen.

Vaikka syväluotaavaksi draamaksi tätä ei voi kutsua, Noelin ja Liamin suhde on ymmärrettävästi saanut paikan projektin sydämessä. Kulku harjoituksista ensimmäiseen keikkaan, pidemmälle kiertuetta ja haastattelujen kautta paljastukseen heidän väleistään on matalista panoksista ja turhan mahtipontisesta ulkopuolisten kommentaarista huolimatta koskettava ja aiemmin epäselviä patoumia avaava. Noelin ja Liamin omien näkemysten relevanssissa on heittelyä, mutta molemmat kykenevät riittävään avoimuuteen antaakseen uusia sävyjä yhtyeen uniikkiin myyttiin.

Niille meistä, joille Oasiksen 90-luvun musiikki vastaa uskonnollista kokemusta, Don’t Look Back in Anger on parhaimmillaan vähintäänkin tyydyttävä korvike live-spektaakkelille, ainakin ensi kesää odotellessa ja rukoillessa. Epäkiinnostavat välietapit turhauttavat turhuudessaan, happamoittamatta kuitenkaan muuten makeaa keidasta. Vaikka tämä on sanitoitu versio aikoinaan räjähdysherkästä poppoosta, pystyvät he yhä pistämään kasaan aikamoisen show’n.