Kojootti vs. ACME valkokangas

Kojootti vs. ACME on vannoutunut altavastaajien tarina. Menemättä sen enempää teoksen poskettomaan taustatarinaan, johon voisi hyvin käyttää koko arvostelun, on sanottava, että tässä tapauksessa taide ja todellisuus kulkevat käsi kädessä. Tarina rakastettujen Looney Tunes -animaatiohahmojen yritteliäimmästä jäsenestä oli ehkä ennalta määrätty kulkevan kivikkoisen tien teattereihin.

Elokuvan premissi on liioittelematta fantastinen: entä jos Kelju K. Kojootin loppumattomat, runtelevat yritykset saada Maantiekiitäjä kiinni onkin suunniteltu epäonnistumaan? Oikeussalidraamaa ja mysteerin systemaattista tutkimusta komiikkaan yhdistävä elokuva pistää animoidun koiraeläimen ja tämän elämän lannistaman asianajajan Kevinin (Will Forte) tiimeineen kuvitteellista megayhtiö ACMEa vastaan.

Animoidun ja todellisen yhdistäminen toteutuu kuten elokuvissa Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? (Who Framed Roger Rabbit, 1988) ja Looney Tunes: Back In Action (Looney Tunes: taas kehissä, 2003), joista ensimmäisen vakavampien elementtien ja jälkimmäisen sekoboltsienergian väliin uusi elokuva tyylillisesti tippuu. Kojootti vs. ACME onkin suorastaan parhaimmillaan, kun se kehittää hahmojensa suhteita ja leikittelee oikeusjutun realiteeteilla. Edetessään paraneva meno saavuttaa jopa tasoja vahvassa kolmannessa näytöksessä, jossa Forte pääsee esittämään aidosti hyvän puheen ja yllätystodistaja on kerrankin odottamisen arvoinen.

Heikoin anti taas on yllättäen perinteisemmässä komediassa. Kojootti vs. ACME on alati viihdyttävä olematta montakaan kertaa ääneen naurattavan hauska. Sen koominen ajoitus ei ole hiottu ja hyvätkin vitsin ideat saavat aikaan enemmänkin kunnioittavan hymyn. Varsinkin ihmishahmojen esittely tuntuu olevan täynnä silmäniskuja katsojan suuntaan, ja P.J. Byrnen esittämän konnan apulaisen säälittävä rämpiminen kuuluisi aivan toiseen, huonompaan elokuvaan. Nämä eivät ole traagisia erheitä, mutta saavat miettimään, olisiko vähän kokeneen Dave Greenin sijaan rutinoituneempi komediaohjaaja saanut tästä enemmän irti.

Innostunut energia ja hyvä henki kantavat elokuvaa. Yksityiskohtien paljoudesta välittyy rakkaus koko Looney Tunes -maailmaa kohtaan, Kojootin loppumaton sinnikkyys saa kunnioitusta menemättä häiritsevään palvomiseen. Muillekin hahmoille on keksitty osuvaa tekemistä. Kukko Koppava pullistelevana toimitusjohtajana on yhtä täydellistä roolitusta kuin vaikkapa Al Pacino missä vain huutamista vaativassa roolissa, tai Vin Diesel puuna. Repe Sorsa ja Väiski Vemmelsääri ovat mukana, mutta hillitysti hyödynnettyinä tarinassa, joka ei kuulu heille. Erityismaininta menee Eric Bauzalle, joka tarjoaa mainiosti äänet lähes kaikille piirretyille.

Näin inspiroituneella idealla ja oikein valikoiduilla palasilla Kojootti vs. ACME toimisi vielä paremmin, jos se piittaisi kerronnallisen koneistonsa koheesiosta toisinaan enemmän. Muutamaan otteeseen, varsinkin muuten onnistuneessa finaalissa, elokuva priorisoi tyydyttävän dramaturgian sijaan itsenäisiltä tuntuvia hetkiä, jotka eivät tuntuneet mahtuvan muualle tarinaan sujuvasti. Materiaali on yleisesti paljon vahvempaa kuin vahingoniloisuus, joka ruudulle päästessään kummastuttaa.

Laadullisesta onnistumisesta huolimatta olen piirun verran mietteliäs, mitä tulee teoksen kohdeyleisöön. Looney Tunes ei ainakaan allekirjoittaneen tietämyksen mukaan ole lasten ja nuorten keskuudessa valtavan tunnettu hahmokatras, ja tämä nokkela tarina lakikiemuroineen ja monipuolisine viittauksineen omaan ja muihin maailmoihin tuskin tuottaa valtavasti uusia ihailijoita. Toivottavasti näillä piirroshahmojen legendoilla on vielä vetovoimaa vauvasta vaariin, sillä heidät edes etäisesti tuntevat saavat Kojootti vs. ACMEsta irti ainakin lipun hinnan verran.