The Ice Tower valkokangas

Ranskalainen ohjaaja Lucile Hadzihalilovic muistetaan Suomessa ehkä parhaiten esikoisohjauksestaan Innocence (2004). Siinä yhtä roolia esitti nouseva tähti Marion Cotillard, joka esittää toista pääosaa ohjaajan uudessa elokuvassa The Ice Tower (La Tour de Glace). Elokuva voitti Berliinin filmijuhlien Hopeisen Karhun 2025. Palkinto myönnetään huomattavasta taiteellisesta panostuksesta.

Elokuva sijoittuu jonnekin 1960-luvun lopun, ehkä 1970-luvun alkupuolen Ranskan koleutta uhkuviin vuoristomaisemiin. The Ice Tower ei kuitenkaan sitoudu tiukasti aikaan eikä paikkaan. Orpokodin kasvatti Jeanne (Clara Pacini) tuntee pakottavaa tarvetta nähdä muutakin maailmaa. Hän lähtee livohkaan, määränpäänään lähistöllä sijaitseva kaupunki. Jeannella on päällään punainen takki, ja matkalla vaanivat sudet eli miehet, joilla on pahat mielessä. Elokuva ei kuitenkaan kerro punahilkan tarinaa.

Kaupungissa Jeanne päätyy keskelle elokuvan kuvauksia. Kyseessä on Hans Christian Andersenin satuun pohjautuvan Lumikuningattaren filmatisointi. Kuinka ollakaan, se on Jeannen lempitarina. Tässä välissä Jeanne on omaksunut uuden, varastetun identiteetin, ja hänestä on tullut omaa ikäänsä vanhempi Bianca, joka pääsee elokuvan statistiksi. Jeannen metamorfoosi Biancaksi täydentyy vahvoilla meikeillä. Yhdennäköisyys Luc Bessonin klassikkoelokuvan Leon (1994) nuoreen Natalie Portmaniin on välillä huomattava.

Päärooliin Lumikuningattareksi on kiinnitetty Marion Cotillardin esittämä Cristina, eteerinen, jopa karikatyyrimäinen elokuvadiiva vailla vertaa. Biancan ja Cristinan välille muodostuu epätasa-arvoinen roolileikki, ja seksuaalissadistiset jännitteet rätisevät talvisissa kulisseissa, jotka sekoittuvat ulkomaailman talviseen vuoristomaisemaan. Kulissit ovat kuitenkin vain kulisseja, huomaa Bianca ja katsoja, kun Bianca koskettaa sormellaan kulissia. Kaikki on illuusiota, ja varsinkin elokuva.

Mukana hyörii Cristinan apulainen, jokapaikanhöylä Max (August Diehl), jonka suhteesta Cristinaan ei oikein ota selvää. Asetelma vastaa hieman kreivi Draculan ja Renfieldin suhdetta. Välillä taas siirrytään kuuntelemaan ohjaaja Dinon (ohjaajan puoliso, elokuvaohjaaja Gaspar Noé) keskusteluja siitä kuinka hän haluaisi tehdä jotakin ohjaajamestari Hitchcockin tyylistä. Silmäniskuna katsojalle elokuvassa onkin korppi, joka nokkii näyttelijää.

Elokuvan eittämättä upeasta kuvauksesta vastaa Jonathan Ricquebourg. Myös lavastus ja puvustus erottuvat edukseen. Vastavaloa käytetään maagisiin otoksiin kuvattaessa Lumikuningattaren säihkyvää olemusta ja kristallin läpi suodattuvaa valoa. Ohjaaja on lumoutunut itsekin näistä hienoista kuvista, ja toistaa niitä muutaman kerran liikaa, mikä syö tehoja. Monikaan kohtaus ei nivoudu kunnolla osaksi kerrontaa eikä vie elokuvaa eteenpäin. Kauniit kuvat jättävät vain kysymyksiä katsojan mieleen.

On liiankin selvää, että metatasoja löytyy elokuvasta roppakaupalla, jos sellaisista on kiinnostunut: on elokuvaa elokuvassa, katsoja katsoo näyttelijän silmin otoksia, jotka on juuri kuvattu ja niin edelleen. Ohjaajan puoliso, joka on todellisuudessakin ohjaaja, näyttelee ohjaajaa elokuvan sisällä kuvattavassa elokuvassa. Loikka sadun maahan jää kuitenkin ottamatta. Viimeistään puolentoista tunnin kohdalla elokuvan soisi loppuvan, mutta kun ei niin ei. Haukotushan tästä seuraa.

Kehon ja mielen muutostilat selkeästi kiehtovat ohjaaja Hadzihalilovicia. Tämä kävi ilmi jo esikoisohjauksessa Innocence. Parissa kymmenessä vuodessa olisi toivonut jo vision ja teemojen kirkastuneen. The Ice Tower jää valitettavan ulkokultaiseksi kikkailuksi, vaikka tarinassa olisi aineksia vaikka mihin.

Käsikirjoituksesta vastaa Hadzihalilovicin lisäksi Alante Kavaite ja Geoff Cox, joiden kanssa ohjaaja on tehnyt yhteistyötä jo elokuvien Évolution (2015) ja Earwig (2021) parissa.

Jostain syystä Hadzihalilovic on halunnut antaa medialle pitkän listan fanittamiaan elokuvia, jotka ovat olleet The Ice Towerin innoittajia ja esikuvia. Listaan kuuluvat muun muassa Mehiläispesän henki (The Spirit of Beehive, 1973), Kesäyön unelma (A Midsummer Night`s Dream, 1935), Varjoja (1923), Les Lévres rouges (1971), Veronika Vossin kaipuu (1982), Musta Narsissi (1947) ja Kaikki Eevasta (1950).

Niin ja ne Linnut (1963). Yllättävää kyllä, David Lynchin elokuvat eivät ole päässeet ohjaajan listoille.