Demolition kotikatsomo

Demolition tarkoittaa purkamista, tuhoamista, jotain hyvin kokonaisvaltaista. Jean-Marc Valléen uusimman elokuvan nimi viittaa elämän järjestelmälliseen purkamiseen, jotta voisi olla oma itsensä. Ideana se kuulostaa lähinnä kornilta, mutta elokuvan niin indie-elokuvan kliseisestä hahmogalleriasta kuin filosofisen taide-elokuvan fragmentaarisesta estetiikasta ammentava kuvasto yllättää rehellisyydellään silloinkin, kun se on tarinan osalta täysin arvattavaa.

Davis (Jake Gyllenhaal) menettää vaimonsa auto-onnettomuudessa ja alkaa traumasta selvitäkseen lähetellä pitkiä vuodatuskirjeitä karkkiautomaattifirmalle, jonka koneesta hän ei saanut ostettua karkkipussia. Kirjeet lukee firman asiakaspalvelussa työskentelevä Karen (Naomi Watts), johon Davis alkaa kehittää omintakeista suhdetta samalla. kun yrittää karistaa menneisyyden rajoituksia yltään.

Bryan Sipen kirjoittama elokuva ei ideatasolla lupaa erityisen hyvää. Se kuulostaa lässytystarinalta, jossa yksinäinen mies tapaa yksinäisen naisen ja mukaan heitetään vähän mukakieroutunutta läppää ja huonoja vanhempi-lapsisuhteita, mutta lopussa kaikki menee kuitenkin ihan kivasti. Demolition kuitenkin aloittaa astetta rajummin synkän kliinisellä kuvastolla tunteettomasta sairaalasta ja yhteisestä kodista, joihin ei indie-elokuvien dramaattista komiikkaa tihku. Tunnelma on raskas ja jäykkä, kunnes todellinen Davis alkaa paljastua menestyvän liikemiehen kuoren alta. Surun paino näkyy erityisen hienosti nopeissa mielen lailla assosioivissa kohtauksissa.

Dialogi on varsinkin alkuun konemaista, mutta se onnistuu korostamaan Davisin kuulumattomuutta ympäröivään yhteiskuntaan. Yhteiskunta, joka toimii mielistelyn ja nuoleskelun ehdoin, alkaa vasta tragedian myötä vaikuttaa groteskilta. Tästäkin indie-elokuva olisi voinut kehittää vaikka minkälaista tökeröä yhteiskuntakritiikkiä, mutta Demolition ei sorru tällaiseen kirjoittamiseen, vaan kulkee eteenpäin samanaikaisesti ennalta arvattavasti ja yllättävästi.

Elokuvan toinen puolisko korostaa mielenterveyden menettämisen absurdia kauneutta. Ajoittain se uhkaa ajautua liian syviin vesiin Terrence Malickin visuaalista tyyliä muistuttavilla kerronnan sekaan leikatuilla kuvilla aavasta merestä ja autioituneesta merenrantakaupungista, mikä rapauttaa hetkeksi hallitun kerronnan ja uhkaa harmoniaa, mutta onneksi käsikirjoitus kokoaa itsensä suhteellisen suoraviivaista juonta edistääkseen.

Toisella puoliskolla Davisin suhde Kareniin yllättäen väistyy Karenin teini-ikäisen pojan Chrisin (Judah Lewis) tieltä. Ratkaisu on kaksijakoinen. Tässä vaiheessa tarina alkaa rönsyillä jo niin pahasti, että Davisin uudelleensyntyminen jää jalkoihin. Chrisin omaa identiteettikriisiä on pohjustettu niin heikosti, ettei se sille uhratusta käsittelyajasta huolimatta vaikuta muulta kuin hieman kömpelöltä temaattiselta juonikyhäelmältä, joka hakee Davisin tarinaan rinnastamisen kautta oikeutusta itselleen.

Liikkuvista osistaan huolimatta Demolition onnistuu siinä, missä moni identiteetin muodostumista ja monimuotoisuutta käsittelevä elokuva ei: näyttämään uskottavasti sen, mikä tekee muutoksesta niin vaikean. Demolitionissa se kulminoituu konkreettisesti niinkin ilmiselvään asiaan kuin fyysiseen tuhoamiseen, mutta tämä ei tunnu kliseiseltä, pikemminkin aidosti voimaannuttavalta. Elokuva toteuttaa sopivan velmulla tavalla sitä fantasiaa, josta moni meistä haaveilee: oman elämänsä täydellistä hallitsemista, ulkopuolisista normeista irrottautumista. Onnekkain tässä suhteessa on Davisin lisäksi ollut häntä näyttelevä Jake Gyllenhaal. Hän on saanut ainutlaatuisen tilaisuuden pirstoa rauhallisuutta ja vakautta symboloiva koti väkivaltaisesti palasiksi. Käy kateeksi.