The War Zone - elämän reunalla kotikatsomo

The War Zone on näyttelijänä tunnetun Tim Rothin esikoisohjaus. Roth muistettaneen kyvystään varastaa show sellaisissa elokuvissa kuin Reservoir Dogs, Pulp Fiction, Rob Roy ja Little Odessa. Vapaa-aikanaan Roth on antanut terävää ja purevaa kommenttia mm. National Rifle Associationista ja sen tärähtäneestä keulahahmosta Charlton Hestonista. Tämä ensikoitos kameran takana tienaa varmasti tekijälleen lisää arvostusta, mutta tuskin paljonkaan dollareita.

Insesti ei nimittäin ole elokuvan aiheena kaikkein voitelukelpoisin. Se on ilmiö, jonka jopa Sigmund Freud katsoi parhaaksi lakaista maton alla. Analyytikko, jonka mielipuuhaa oli salattujen järkytysten raahaaminen kaiken kansan nähtäville, kuuli aivan liian usein potilailtaan tarinoita lapsuuskodissa tapahtuneesta hyväksikäytöstä. Mitä mies siitä päätteli? Että insesti on paljon yleisempää kuin kukaan viitsisi edes ajatella? Ei. Vaan että yllättävän monilla potilailla on taipumus kehitellä outoja fantasioita ja väärennettyjä muistikuvia. Freudin tapaus on arkkityyppi psykologian kyvyttömyydestä "selittää pois" monia ihmiselämän tragedioita. Rothin ohjaustyö onkin onneksi päättäväisesti vapaa kaikesta psykologisoinnista, niin syiden keksimisestä kuin parannuskeinoistakin.

Tarina kerrotaan 15-vuotiaan, aknettuja, murjottavia teinivuosia viettävän Tomin (Freddie Cunliffe) silmin. Hänen perheensä on juuri muuttanut isän (Ray Winstone) työn perässä Lontoosta Devonin yksinäisille nummille, ja äiti (Tilda Swinton) odottaa viimeisillään kolmannen lapsen syntyä, pikkusiskoa Tomille ja tämän isosiskolle Jessielle (Lara Belmont). Perhe on elokuvan alussa täydellisen normaali. "Normaalilla" en tarkoita kuvaelmaa, jossa isänä olisi Michael Douglas, ja kaikki nauraisivat yhdessä ja puhaltelisivat sammuksiin synttärikakun kynttilöitä. Pikemminkin niin, että sateisen Devonin geografisessa ja sosiaalisessa yksinäisyydessä kaikki norkoilevat nurkissa, naljaillen toisilleen, säikkymättä toisten perheenjäsenten satunnaista alastomuutta. Loppuun asti elokuva sisältää dokumentinomaisia, arkisia kohtauksia, joilla ei tunnu olevan narratiivista motivaatiota. Isän ja Jessien välisen salaisuuden paljastuminen Tomille tuntuu suorastaan kuuluvan johonkin toiseen tarinaan.

Paljastumisesta ei seuraa kiljumista tai melodraamaa, ei poliittisesti korrektia puhetta insestin "syvimmästä olemuksesta". Vähän dialogia, vielä vähemmän selityksiä, enimmäkseen loukattua ja pahaenteistä hiljaisuutta. Elokuva ei pyri mihinkään päähenkilöitään kauemmas, ja siksi näiden kokemusta on vaikea katsojankaan vieraannuttaa pois itsestään jossakin muualla "käsiteltäväksi". Myöskään jako hirviöihin ja uhreihin ei ole tämän elokuvan strategia. Vaikuttavimmaksi hahmoksi sukeutuukin Isä, jonka yhdistelmä painoja nostelevan nallekarhun fysiikkaa ja herkän, mutta lyhytpinnaisen koviksen huolenpitoa lapsistaan, ei anna mitään vihjettä hänen toiseen puoleensa. Ellei hirviö sitten parhaiten tule esille hänen kyvyssään kieltää tekonsa hämmästyttävällä emotionaalisella uskottavuudella. Lopuksi Isä on Stingin kuvauksen täydellinen ruumiillistuma, jonka "täytyy rakastaa sitä, minkä tuhoaa, ja tuhota se, mitä rakastaa."

The War Zone siis sijoittaa taistelukentän kodin kylppäreihin ja olohuoneisiin, ja pistää lapsille kypärät päähän. Se rikkoo rankasti monia kirjoittamattomia "hyvän maun" sääntöjä vastaan, alkaen lasten sukuelinten esittämisestä kankaalla. USA:n versio onkin kuulemma lyhennetty neljällä minuutilla. Kuitenkin kaikki tapahtuu ilman minkäänlaista eroottista väritystä; jokin Adrian Lynen lipevä Lolita on tästä kaukana. Kaikki kuvasto nousee sellaisesta häpeän ja syyllisyyden muhjusta, että katsominen on palkitsevuudestaan huolimatta tukala kokemus.

ks. ensi-ilta