Legenda nimeltään 1900 valkokangas

Lämminhenkisellä lapsuuden kuvauksellaan Cinema Paradiso Oscar-kultaa vuollut italialainen Giuseppe Tornatore luo tuoreimmassa teoksessaan maalauksellista, sadunomaista ja perinnetietoista elokuvaa. Legenda nimeltään 1900 on yltiöromanttinen kertomus ulkomaailmalta sulkeutuneen miehen lyhyestä elämästä. Päähenkilönsä sielunmaisemasta emotionaalisen voimansa ammentava elokuva on oodi musiikille ja rakkaudelle. Maalauksellinen ja sadunomainen, harmonisesti etenevä elokuva edustaa miellyttävällä tavalla vanhahtavaa kerrontaa. Se ei hengi juuri mitään nykypäivän liikkuville kuville ominaista materiaalia.

Tornatore kertoo miehestä, joka syntyi kimaltelevaan amerikkalaiseen mahtiristeilijään 1900-luvun ensimmäisenä päivänä. Laivan ruumassa työskentelevä musta mies löysi hänet pieneen koriin kapaloituna ja otti huostaansa. Mistä hän ilmestyi, kenelle hän kuului, oli jäävä ikuiseksi arvoitukseksi. Hänelle annettiin nimeksi 1900. Kuusivuotiaana hän eksyi vaeltamaan laivan rikkaiden matkustajien käytäville. Tanssiaissalista hän löysi pianon. Ja hän soitti, kauniimmin kuin kukaan.

1900:sta varttui laivan juhlittu pianovirtuoosi. Hän soitti upporikkaiden täyttämässä tanssiaissalissa ja alakannella köyhälistömatkustajien parissa. Täydellisiä melodioita luomalla hän vaikutti useisiin ihmisiin. Elämänsä aikana hän ei kertaakaan poistunut laivasta. Hän ehti keksiä jazzin, levyttää yhden kappaleen, kokea ohikiitävän rakkauden ja tuoda iloa ympärillä eläneisiin ihmisiin.

Elokuvan lopussa päähenkilön lainehtiva koti määrätään räjäytettäväksi. 1900 ei uskalla astua laivasta. Hän sanoo ystävälleen: "Maailmassa ei ole alkua eikä loppua. Niin paljon katuja… Sitä ei voi soittaa. Se on Jumalan piano." Repliikki on hämmentävä, sillä ennen sitä tarinassa ei kertaakaan viitata uskontoon. Päähenkilön yhtäläisyydet Uudessa testamentissa maalattuun messiaan ovat kuitenkin ilmeiset; hänen tulonsa omaan maailmaansa, hänen puhdassydämisyytensä, hänen vaikutuksensa ihmisiin, hänen kärsimyksensä… 1900 kuolee kolmenkymmenen ikävuoden tienoilla. Elämää suurempi on kuitenkin hänen viestinsä - ja Tim Rothin roolisuoritus pääosassa.

Soitan pianoa. Instrumenttini ja minä rakastuimme toisiimme välittömästi, kun ensimmäisen kerran kohtasimme ollessani viisivuotias. Se on elämäni pitkäaikaisin ja syvällisin rakkaussuhde. Naissuhteet ajavat aina sieluntuskaan, lyhyet onnen ajanjaksot kääntyvät ruusun piikkien tavoin pisteleviin päiviin. Piano tarjoaa lohtua, kuivaa kyyneleet ja tuo iloa, mutta kuuntelee kärsivällisesti myös silloin, kun kaikki ahdistus on saatava pintaan. Tornatoren elokuvaa on luonnehdittu korniksi, tylsäksi ja vanhanaikaiseksi, mutta minulle se kohosi tärkeäksi elokuvakokemukseksi. Musiikin painoarvon tähden elokuva leijailee puhtaasti ja taianomaisesti maallista korkeammalla, taivaan rannoilla. Säveltäjä Ennio Morricone on luonut yhden merkittävimmistä töistään.

Legenda nimeltään 1900 lumoaa visuaalisella maailmallaan. Maisemat, lavasteet ja puvut loistavat vahvoissa väreissä. Unenomaisessa ilmeessään Tornatoren visio muistuttaa maamiehensä Sergio Leonen upeaa ystävyyden ja 1920-luvun gangsterielämän kuvausta, niin ikään Morriconen musiikin taustoittamaa Suurta gangsterisotaa. Tai ehkä tässä satuelokuvan jättämissä tunnelmissa olisi parempi muistella Leonen mestariteoksen alkuperäistä nimeä: "Once upon a time…"