Tumma vesi valkokangas

Dark Water on viimeisin amerikkalaisversio japanilaisista kummitustarinoista. Toisin kuin edeltäjänsä The Ring ja Kauna, Dark Water on tyylikäs ja harkittu elokuva. Ohjaaja Walter Salles on ensimmäisessä englanninkielisessä työssään nähnyt vaivaa kehitellessään henkilöhahmoja ja luodessaan melankolista tunnelmaa. Dark Water on jossain määrin jopa onnistuneempi kuin Hideo Nakatan alkuperäinen ohjaus.

Jennifer Connely näyttelee Dahliaa, neuroottista äitiä, jota lapsuudentraumat vainoavat. Hän on eroamassa riitaisasti miehestään ja hakemassa 6-vuotiaan tyttärensä, Cecin (Ariel Gade) huoltajuutta. New Yorkista ei asuntoa helpolla löydetä, ei ainakaan yksinhuoltajan budjetilla keskeltä Manhattania, joten Dahlia tyttärineen muuttaa Roosevelt Islandin betonikolhooseihin. Yleensä elokuvissa eletään asunnoissa, joihin niiden asukkailla ei oikeasti olisi varaa. Dark Water tekee tässä virkistävän poikkeuksen. Halvan vuokran puolesta ollaan valmiita taistelemaan, elokuvassa jopa kuolemaan. Hinta onkin ainoa asia, joka Dahlian ja Cecin uudessa asunnossa on kohdallaan. Talon putkistot ovat mystisesti epäkunnossa, kraanasta tulee tummia hiuksia ja Cecillä on outo mielikuvitusystävä. Salles pitkittää ratkaisua, jo puudutukseen saakka, siitä, tarvitseeko Dahlia pikemmin putkimiehen vai psykologin apua.

Arkkitehtuuri on merkittävässä osassa luomassa elokuvien tunnelmaa. Kauhuelokuvien usein klaustrofobisen ilmapiirin kannalta se on erityisen tärkeää. Hohdossa hotelli ja sen arkkitehtuuri olivat ainakin yhtä karmivia kuin itse tarina. Samoin talo Rosemaryn painajaisessa oli niskavilloja nostattava. Dark Waterissa karut betonikerrostalot ovat nihilistinen, urbaani korvike goottilaiselle linnalle. Talon pitkät, kalvakat käytävät, reistaileva hissi ja pienet, pimeät ja kosteat huoneet ovat luomassa elokuvan vivahteikasta tunnelmaa ja tukevat henkilöiden ahdistuneita mielenliikkeitä.

Elokuvassa Salles yhdistää kauhun piirteitä realistiseen, arkisen elämän kuvaukseen. Dark Water pureutuu äidin ja tyttären tiiviiseen suhteeseen. Elokuvasta muodostuu äidin painajainen, kauhuelokuville tuttuun tyyliin, kun pikkutytöt osoittautuvatkin vähemmän suloisiksi vainoajiksi. Dark Water ei kuitenkaan missään vaiheessa ole varsinaisesti pelottava tai saa katsojaa hyppäämään kauhuissaan penkiltään. Se ei ole kauhuelokuvana kovinkaan toimiva ja paikoitellen se vain toistaa itseään. Silti sen synkkä tunnelma, kalpeat värit ja jatkuva alakuloinen sade huokuvat pahansuopaa kosteutta, joka jättää katsojan läpimäräksi.