Särkynyt valkokangas

Pohjoislontoolaisen asuinyhteisön tasapaino järkkyy, kun äkkipikainen Bob Oswald (Rory Kinnear) luulee naapurin pojan päässeen teini-ikäisen tyttärensä housuihin. Väite on perätön, mutta herkkä Rick (Robert Emms) joutuu väkivallanpurkauksen takia hoitolaitokseen, ja paha olo alkaa kertautua ja kierrättyä keskiluokkaisessa naapurustossa tihenevällä vauhdilla. Kaiken keskellä on diabetesta sairastava Skunk (Eloise Laurence), joka tarkkailee ympäristöään esiteini-iän kynnyksellä hämmentyen ja ihmetellen. Hänen ihastuksensa opettaja Kiernan (Cillian Murphy) seurustelee Skunkin kotona asuvan lastenhoitaja Kasian (Zana Marjanovic) kanssa. Archie-isä (Tim Roth) taas yrittää selvitä vaimonsa jättämänä lastensa ja työnsä kanssa, ja asettuu lakimiehenä yhteisön välienselvittäjän rooliin.

Naapuruston sitoo toisiinsa traagisten tapahtumien vyyhti, ei niinkään vapaaehtoinen kanssakäyminen, jossa eniten pökköä pesään pistää Oswaldin perhe, äiditön sekin. Perheen äiti ja vaimo on kuollut, ja kolme tytärtä ovat pahoilla teillään pissis-sanan groteskeimmassa merkityksessä. Arjen sekasorrossa varsinaiseksi kiusaajaksi kasvavan perheen, niin isän kuin lastenkin suunnilta, lyhytkatseinen aggression ja vihan levittäminen ympärilleen on tuhoisaa.

Elokuvassa mennään aikajanoissa edestakaisin. Jo kerrottujen tapahtumien alkuja kerrotaan viiveellä, mutta tehokeinoa käytetään hallitusti. Yksittäisiä käänteitä on hurja määrä, ja ympyrä suljetaan melko siististi. Monta hätää, tragediaa, ruhjetta, löytämistä ja toivon hetkeäkin mahtuu puoleentoista tuntiin, mutta vähempikin olisi riittänyt. Skunkin sinänsä suloinen poikaystävä-tarinanjuonne jää irralliseksi, liekö sitten Daniel Clayn samannimisessä romaanissa, johon elokuva pohjautuu, saanut enemmän tilaa.

Esikoisohjauksensa tehnyt Rufus Norris on kuitenkin onnistunut löytämään elokuvaansa loistavia näyttelijöitä, etenkin teini-ikäisiä ja lapsia. Eloise Laurence terävänä, omanikäisenään ja omaa tietään kulkevana Skunkina on ilmiömäisen luonteva ja viehättävä. Oswaldin pahistyttäristä etenkin nuorin, Sunrise (Martha Bryant) on huikea rääväsuisine gettotyylisine komenteluineen, vaikka nuoren ihmisen hätä kanavoituna itsetuhoon ja väkivaltaan onkin pysäyttävää katsottavaa. Tämän päivän nuorison tilan kuvauksena Särkynyt (2012) onkin ansiokas, sillä kaikessa "liian nopeasti aikuiseksi" -karmeudessaan myös nuoruuden toista puolta, eli realistista kasvamista ja elämisen vilpittömyyttä kuvataan sujuvasti.

Skunkin ja Archie-isän suhteessa on jotain erityisen liikuttavaa, kuten myös Skunkin ja epäonnisen Kiernan-opettajan. Vaikka nämä aikuiset tarkoittavat hyvää, eivät he pysty kuitenkaan pysäyttämään tai estämään väärinkäsityksistä, ahdasmielisyydestä tai pelosta johtuvaa tapahtumakierrettä. Itseä eikä muita osata auttaa, tai jos osataankin, on silläkin seurauksensa. Oswald tuskin kykenee pitämään arkeaan kasassa, saati sitten kolmea tytärtä jaloillaan. Ovatko isät tosiaan näin hukassa omien tyttäriensä kanssa? Archiekin menettää välillä yhteyden Skunkiin tulevan puberteetin kipuiluissa.

Damon Albarn on tehnyt elokuvan eloisan ja lystikkään musiikin, joka keventää vuorostaan traagista yleistunnelmaa, ja rytmittää kohtauksia napakasti. Tunnuskappaleen Electric Wave Bureau laulaa uskomattomalla kypsyydellä ja herkkyydellä vasta 13-vuotias Eloise Laurence.