Resurrection kotikatsomo

Hollywoodin kuuluisa musta lista ei enää nykypäivänä tarkoita kommareiksi epäiltyjä elokuvantekijöitä vaan toistaiseksi koskemattomia elokuvakäsikirjoituksia, joista tuotantoyhtiöt ja pukumiehet tykkäävät, vaan eivät ole vielä laittaneet tuotantoon. Andrew Semansin kässäri Resurrection pääsi mustalta listalta vuoden 2019 paikkeilla pois ja tuotantoon. Valmista tuli vuonna 2022, jolloin elokuva esitettiin indie-elokuvien mekassa eli Sundance-festivaalilla.

Hyvästä vastaanotosta ja Yhdysvaltain teatterilevityksestä huolimatta teos jäi indie-piireihin eikä breikannut valtavirtaan. Suomenkin markkinoille Resurrection saapui vasta tämän vuoden keväällä, suoraan suoratoistopalveluihin. Tasan eivät aina käy onnen lahjat, ja hyvätkin elokuvat saattavat jäädä syyttä suotta paitsioon. Resurrectionin kohdalla on kuitenkin selkeä syy, miksi se jää pienempien piirien teokseksi. Syy ei ole käsikirjoittaja Andrew Semans. Syy on ohjaaja Andrew Semans.

Kylmä fakta on, että vaikka niin moni elokuvantekijä haluaisi olla niin erittäin harva on oikeasti kykenevä monilahjakkuus, joka voi antaa parhaan mahdollisen panoksen elokuvanteon joka osa-alueelle. Yliarvostettua auteur-teoriaa voi suositella harvan elokuvataiteilijan johtonuoraksi. Andrew Semansin olisi kannattanut suosiolla myydä sinänsä laadukas kässärinsä ja saada projektiin värvättyä toinen ohjaaja. Semans ei täysin kykene hallitsemaan monimuotoisen tarinansa käänteitä ja tunnelmaa. Ulkopuolinen, objektiivinen taho olisi voinut rakentaa kerrontaa selkeärajaisemmin.

Resurrectionin tarina on intensiivinen draama Margaretista (Rebecca Hall), jolla hermot pikkuhiljaa pettävät, kun kuvioihin ilmaantuu haahuilemaan vanha exä David (Tim Roth). David on Margaretin oman kertomuksen mukaan tehnyt aikoinaan jotain kauheaa, ja Margaret on joutunut pakenemaan sekä kasvattamaan yksinhuoltajana nuorta tytärtään (vahvasti rooliaan tulkitseva Grace Kaufman).

Margaretin hiipivä paranoia kuvataan osuvasti. Hall on oikein onnistunut takakireänä, perfektionistisena urasuorittajana, jolle ihmissuhteet ja seksikin ovat kellontarkkaa pätemistä. Mitä enemmän Margaret menee raiteiltaan, sitä enemmän on selvää, että hän on epäluotettava kertoja ja koko elokuvan perspektiivi on nyrjähtänyt.

Tim Roth on hieno luonnenäyttelijä, mutta hänet on todella usein roolitettu iljettävän nilkin rooleihin. Tälläkin kertaa Rothin preesens kielii turhaan elokuvan suunnasta. Toinen näyttelijä olisi voinut osaltaan tuoda ambivalenssia siihen, mikä on totuus ja mikä Margaretin näkemystä tai kuvitelmaa. Nyt on heti kättelyssä tunne, että Rothin esittämässä Davidissa on jotain mätää. Elokuvan narratiivista linjaa määrittää liian selkeästi lähtökohta, jossa keski-ikäisen setämiehen on oltava patriarkaalinen hirmualistaja.

Puolivälin jälkeen Resurrection keikahtaa selkeästi kohti kauhun valtakuntaa samalla, kun Davidin olemus ja toimintatavat muuntuvat yhä ilkeämmiksi. Loppukohtaus on jo silkkaa body horroria, ja graafisessa raakuudessaan tarpeetonta tarinan ja Margaretin henkisen hyvinvoinnin paketoinnin kannalta.

Ajoittaisista tenhoavista elementeistään huolimatta Resurrection jää elokuvana vaillinaiseksi. Psykologisen trillerin, myrkyllisen parisuhdekuvauksen ja splatterin yhdistelmä on liian hajanainen, eikä debyyttiohjaaja Semans kykene luovimaan riittävän selkeille vesille. Hyvistä näyttelijäsuorituksistaan huolimatta teos jää keskikastiin ja elokuvaksi, jonka voi suoratoistosta vilkaista lähinnä, jos aihepiiri tai näyttelijät kiinnostavat.