The Walker kotikatsomo

Paul Schrader on etenkin käsikirjoittajana tunnettu ja arvostettu elokuvan veteraani. Parhaiten hänet muistetaan edelleen Scorsesen Taksikuskin käsikirjoituksesta, mutta The Walker viimeistään osoittaa, että Schrader on ohjaajanakin varsin taitava ja älykäs. The Walker on hykerryttävän hienosti näytelty ja käsikirjoitettu draama siitä, millaista aivan vallan likellä olevien ihmisten elämä Washingtonin politiikan kosketusaroissa piireissä on.

Woody Harrelson esittää Carter Pagea, elokuvan opin mukaista walkeria, yleensä yläluokkaista homoseksuaalia miestä, joka pitää seuraa valtaapitävien vaimoille ja vie näitä eri seurapiiritapahtumiin. Lynn Lockner (Kristin Scott Thomas) on senaattorin (Willem Dafoe pikkuruisessa roolissa) vaimo, jolla on ollut suhde saman poliittisen piirin sisällä olevaan lobbaajaan. Jotain dramaattista tapahtuu, ja seuraavaksi seurapiiritaituri Carter joutuu henkilökohtaiseen moraaliseen kamppailuun. Suojellako hyvää ystävää vai kertoako totuus ja heilauttaa maan poliittista staminaa pahemman kerran?

Elokuvassa on periaatteessa poliittisen trillerin ainekset, mutta se ei ole kuitenkaan vauhdilla etenevä juonielokuva. Äärettömän hieno ja huolella rakennettu hidastempoinen jännite vallitsee koko elokuvan ajan. Värit ja kuvakulmat ovat jotain aivan muuta, mitä tusinajännäreissä yleensä nähdään. Ratas pyörii hieman etäisesti eteenpäin, mutta silti henkilökohtaisilla tasoilla ja niiden ehdoilla. Carter Pagen hahmo on koko elokuvan sydän.

Juonenkäänteiden ja toiminnan sijaan keskitytään tapahtumien keskiössä olevien henkilöiden tunteisiin ja reaktioihin moraalisten kysymysten äärellä. Lynn ja Carter selviytyvät omilla keinoillaan hienostojuoruilun tarkkojen silmien ja korvien alla, johon ovat itsekin osallisia. Kaiken pinnallisuuden ja laskelmoivuuden alta löytyy kuitenkin vielä luottamusta ja ystävyyttä.

Walkerissa on kuin kaksi aikaa. Washingtonin valkoisen yläluokan jähmeä sisäinen kuri, seurapiirietiketit ja estetiikka ovat kaikki kuin 1950-luvulta. Tästä päätellen elokuvan kuvaama suljettu yläluokkaisuus ei ole juuri muuttunut vuosikymmenien saatossa. Toisaalta ollaan verevästi tässä päivässä. Koko elokuva kommentoi amerikkalaisen poliittisen koneiston toimintaa puolihuolimattomasti tuon tuosta.

Walker imee mukanaan ja voisi olla jopa pidempi. Kerrankin on tehty kuvaus hieman vallan keskiöstä sivussa olevista ihmisistä, ja siitä, miten poliittisen valtakoneiston osana oleminen vaikuttaa heidän kaikkiin tekemisiinsä, ja toisaalta, miten heidän toimintansa taas saattaa horjuttaa koko poliittista eliittiä. Tämä asetelma toimii kutkuttavan hyvin.

Ja näyttelijät. Kaikki keskeisiä rooleja esittävät taiturit, Kristin Scott Thomas, Lauren Bacall ja Lily Tomlin ovat karismaattisia ja suvereeneja. Entä Woody Harrelson? En ole koskaan välittänyt Harrelsonin juntihkosta habituksesta, vaikka hän on hyviäkin rooleja saanut tehdä. Mutta tällä kertaa tapahtuu täydellinen muodonmuutos ja sitä myötä anteeksianto. Harrelson tekee isänsä muiston varjossa elävän surumielisen ja ikääntyvän, silti arvokkaan, walkerin roolin sellaisella pieteetillä, että sitä ei voi kuin ihastella. Kaikki eleet, venyttävä etelän aksentti, viimeiseen asti mietitty pukeutuminen ja itseilmaisun säntillisyys ovat täydellinen yhdistelmä Carter Pagen hahmon tulkitsemiseen.