The Game - oletko valmis peliin? kotikatsomo

Alien3 (1992) ja viimeistään Seitsemän (Se7en, 1995) nostivat David Fincherin nykyohjaajien eturiviin elokuvantekijänä, joka ei karta vaikeita aiheita. Alien3 vei hirviökauhun aiempaa synkempiin ulottuvuuksiin ja Seitsemän asetti uudet hurjat raamit kuluneelle sarjamurhaajateemalle. The Gamessa Fincher pureutuu trillerin olemukseen roolileikkiin puetun tarinan kautta: katsoja on yhtä ulalla kuin elokuvan päähenkilö, joka on heitetty hitchcocklaiseen pyöritykseen toden ja valheen hullunpyörässä. Pelin todellisin henki selviää vasta loppumetreillä sen jälkeen, kun katsojaa on perusteellisesti jallitettu kymmenillä väärillä vinkeillä ja täyden u-käännöksen heittävillä juonenkäänteillä.

© 1997 Polygram Filmed

Nicholas Van Orton (Michael Douglas) on upporikas, 48-vuotta täyttävä sijoituspankkiiri, joka elää henkisesti varsin tyhjää yksityiselämää valtavassa san franciscolaisessa sukukartanossaan. Syntymäpäivänään Nicholas saa vieraakseen väärälle polulle eksyneen pikkuveljensä, Conradin (Sean Penn), joka antaa hänelle lahjaksi kortin.

Kortissa on kutsu pelaamaan peliä, jonka organisoi C.R.S.-yhtiö. Nicholas on vastahankaan idealle, mutta ryhtyy kuitenkin uteliaisuuttaan peliin. Pian Nicholas viedään täysillä mukaan hurjiin tapahtumiin, mutta onko kyseessä enää pelkkä peli ja onko pelin takana jotain aivan muuta? Mikä on pelin todellinen henki?

Kontrollifriikin painajainen

The Gamea kohtaan oli olemassa suuret ennakko-odotukset. Mistään rimakauhusta Fincherin lahjomattoman iskevässä otteessa ei kuitenkaan ole tietoakaan. The Game ei yllä mestariteoksen Seitsemän tehoihin, mutta on toki hieno thrilleri maukkaan käsikirjoituksen kaikilla mausteilla höystettynä. Michael Douglas tekee ulkoista kontrollia rakastavan Nicholas Van Ortonin roolissa erinomaista työtä ökyrikkaana pankkiirina, jonka materiaalisesti täyteläinen mutta henkisesti tyhjyyttä kumiseva elämä lähtee aivan uusille urille pelin myötä. Pelin päätyttyä nöyryytetty ja höykytetty Van Orton on tehnyt matkan myös oman sielunsa syvyyksiin: tuhansien dollareiden töhriintyneiden Armani-pukujen alta Van Orton löytää yksinäisen, väliinpitämättömyydestään ja kylmyydestään kärsivän miehen. Ilman kontrollia peliin Van Orton ei pysty estämään väistämätöntä itsetutkiskelua. Van Orton ei ole pelissä pelaaja, sillä hän ei pelaa peliä, vaan peli pelaa häntä.

The Gamen kaltaisesta elokuvasta olisi suorastaan rikos paljastaa sen koukeroisia juonikuvioita, mutta kun peli lähtee käyntiin, tapahtumien tempo vie mukanaan. Elokuvan paras temppu on se, että katsoja ei missään vaiheessa tiedä tapahtumien todellisesta luonteesta sen enempää kuin Van Ortonkaan. Mikään ei ole sitä miltä se näyttää eikä kehenkään voi luottaa. Edes velipoika Conradin motiiveista ei voi olla varma. Onko lopultakin kyse vain suuresta huijauksesta, jossa havitellaan Van Ortonin miljoonia?

Jos heikkoa kohtaa pitää The Gamesta etsiä, niin se on elokuvan lopetus. Päinvastoin kuin Fincherin elokuvissa yleensä The Game jättää päätyttyään huonon jälkimaun. Toisaalta lopetus on hyvin looginen päätös elokuvan käsittelemälle aihepiirille, mutta joka tapauksessa jotain on jäänyt puuttumaan. Katsojan eteen kun on parin tunnin ajan vyörytetty kliimakseja toinen toisen perään sellaiseen tahtiin, että The Gamen loppumetrit vaikuttavat kompromissien sanelemilta. Se on sääli, sillä kovalla työllä tehty upea kaksituntinen ei pääse enää oikeuksiinsa - pelin päätyttyä.